Aina joku eksyy koskettaa Kouvolan Teatterissa. Kouvolan Teatterissa 27.1.2024 ensi-iltansa saanut Reko Lundánin käsikirjoittama ja Mari Kahrin sovittama sekä ohjaama Aina joku eksyy oli koskettava teos, jossa käsitellään teemoja, joihin moni katsojista voi samaistua. Tämä näytelmä käynnisti Teatteria ja tohtoriopintoja -blogin teatterikevään 2024.
Tässä tekstissä käyn läpi muutamia päällimmäiseksi jäänneitä ajatuksia.
Tästä löydät teoksen tarkemmat teostiedot: https://kouvolanteatteri.fi/aina-joku-eksyy/
Lippu saatu.
Kirjoittajan huomio: näytelmän pääroolissa näyttelee ystäväni Minna Kivelä, joten kirjoittajan objektiivisuus on kyseenalaistettu.
Aina joku eksyy on skenografisesti tyylikäs teos
Kouvolan Teatterin Aina joku eksyy -näytelmän näyttämökuva on visuaalisesti pelkistetty, jossa pyörönäyttämöllä nähdään koroke, joka kehystää ja luo viitteellisiä tiloja kohtauksille, jossa näytelmän tilanteet tapahtuvat.
Lavastussuunnittelu on Aino Kosken käsialaa ja tukee tarinan eteenpäinmenoa, joskin näytelmän alkupuolella mietin, onko tämä jatkuvaa juoksentelua lavasteen kanssa. Tilanne rauhoittui alun vauhdikkaan suunnistuskohtauksen jälkeen. Näyttämökuva muuntuu ja antaa rauhan kohtauksille.
Lavastusta voi tarkastella näytelmän päähenkilöiden ylisukupolvisten traumojen näkökulmasta: kuka sen trauman katkaisee, vai kiertääkö se aina vaan kehää uudelleen ja uudelleen?
Erityisesti valosuunnittelu (Antti Helineva) on tyylikästä. Terävät valon ja varjon leikkauspinnat muistuttavat ihmisen inhimillisestä piirteestä, jossa hyvä ja paha on jatkuvasti läsnä.
Toisessa näytöksessä nähtävät hiihtokisat tapahtuivat näyttämöllä hienosti, koreografiset pysäytyselementit ja liikkeen vuorottelu oli ilahduttavaa katseltavaa.
Näytelmään sävelletty musiikki on Iikka Kahrin käsialaa, ja se sopi esityksen kudokseen hienosti.
Näyttelijöinä vierailijoita ja talon omaa väkeä
Näytelmässä seurataan Hanna Rinteen elämää pienestä, elämäniloa ja energiaa hehkuvasta nuorukaisesta aina hoitokodissa olevaan heikkoon, muistisairaaseen, alkoholisoituneeseen vanhukseen. Nuorta Hannaa näyttelee Satu Taalikainen ja vanhaa Minna Kivelä.
Näytelmässä seurataan Hannan tarinaa kahdesta suunnasta: vanhempi muistelee omaa nuoruuttaan ja sen aikaisia tapahtumia, kun taas nuorempi elää niitä täysillä ja loppua kohden äidin ja tyttären tarinat yhtyvät ikään kuin kuvaten ylisukupolvista traumaa, alkoholismia karulla tavalla.
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä blogiteksti: https://www.anttitaipale.fi/juhlat-ja-elama-siina-sivussa/
Hannan lapset Aki (Panu Poutanen) ja Liisa (Satu Lemola) kipuilevat hoitokodissa omia traumojaan ja käsittelevät muuttunutta tilannetta tahoillaan. Tilanne ei ole miellyttävä kummallekaan, mutta velvollisuudentunnosta rinnalla pitää kulkea, vaikka taustalla on suuri suru ja kaipuu äidin huomaan.
Syyt ja seuraukset paljastuvat katsojalle pikkuhiljaa ja henkilöiden suhteet sekä motiivit sitovat juonilinjoja yhteen. Ei ole lainkaan ihmeteltävää, miksi Lundánin teksti pitää paikkaansa teattereiden ohjelmistossa yhä edelleen.
Tragikoominen näytelmä imaisee mukaansa, vaikka kyyneleet silmistä valuvat. Naurun ja itkun rajapinta on häilyvä ja sen näytelmä todistetusti osoittaa todeksi.
Kuvat ovat ladattu Kouvolan Teatterin sivuilta, ja ne on kuvannut TAVATON media.
