ANTTI TAIPALE
Baskervillen koira kiihdyttää, mutta jotain jää uupumaan?

Baskervillen koira kiihdyttää, mutta jotain jää uupumaan?

Baskervillen koira kiihdyttää, mutta jotain jää uupumaan?

Sain kutsun katsomaan Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle syksyn uutuusdekkarikomediaa nimeltään Baskervillen koira.

Näytelmä perustuu Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -klassikkoon, jonka Ken Ludwig on sovittanut komedian muotoon. Ludwigin suosittuja farsseja on esitetty Kaupunginteatterilla aiemminkin: Diivat ja Tenorit liemessä.

Baskervillen koiran tarkemmat esitystiedot löydät tästä: https://hkt.fi/esitykset/baskervillen-koira/

Helsingin Kaupunginteatteri – Baskervillen koira – Kuvassa Santeri Kinnunen ja Emilia Sinisalo – Kuva Jaakko Vuorenmaa

Kolme näyttelijää marssittaa lavalle kiitettävät 35 erilaista näytelmän hahmoa

Dekkarikomedian roolitus on mitä mainoin. Santeri Kinnunen loistaa rytmitajullaan Sherlock Holmesin roolissa ja Eppu Salminen Tohtori Watsonina. Esityksen kirkkaimmistoon kuitenkin nousevat pienempien sivuroolien tekijät Sauli Suonpää, Mikko Virtanen ja Emilia Sinisalo.

Puvustus sekä naamiointi ovat tehneet suuren työn, sillä hahmojen vaihtumiseen kulisseissa ei voida käyttää montaakaan sekuntia. Välillä hahmot vaihtuvat yleisön silmien edessä näyttämöllä.

Välillä tuntuikin, että itse näytelmästä huomio kiinnittyi pikemminkin hahmojen vaihtumiseen ja siihen, miten ne vaihdot tehdään. Pääroolien esittämät rauhallisemmat ja juonta eteenpäin vievät Kinnunen ja Salminen jäivät usein uusien ja aina yhä koomisimmiksi käyvien hahmojen jalkoihin.

Esityksen ehdoton kuningatar oli Emilia Sinisalo, joka sai käyttää omaa komediennen valtaansa miesvoittoisen roolituksen keskellä. Sinisalon voimakas kehollinen ilmaisu ja huippuunsa viritetyt ja tyylitellyt hahmot loivat yhdessä kokonaisuuden, joka synnytti yleisössä nauruja ja väliaplodeja tuon tuosta.

Sauli Suonpään esittämät hahmot olivat yksinkertaisuudessan koomisia. Suonpään työkaluina ovat mimiikka ja kehollinen komedia. Hänen näyttämöllinen kuvittelunsa on selkeää, joka näyttäytyy yleisöön saakka. Suonpään maailmaan oli helppo nähdä yleisöstä.

Helsingin Kaupunginteatteri – Baskervillen koira – Kuvassa Sauli Suonpää – Kuva Jaakko Vuorenmaa

Mikko Virtanen joutui suurimman työn eteen, kun hän esitti jopa 14 hahmoa parin tunnin aikana. Parasta tahatonta komiikkaa kieltämättä oli se, kun viikset eivät kestäneetkään hikisillä kasvoilla ja ne irtosivat kesken kohtauksen. On mielenkiintoista seurata, miten näyttelijät reagoivat yllättäviin, ennalta suunnittelemattomiin tilanteisiin.

Ja mikä parasta, teatterin näyttämöllä nähtiin playback -laulua! Moni voi luulla, että playback-laulu sujuu vaan suuta availemalla. Totuus on kuitenkin se, että jos niin sanotun huulisynkan haluaa näyttävän oikealta ja aidolta, on sen eteen tehtävä työtä. Sinisalo teki selkeästi oopperadiivan aarian huulisynkalla aidosti, koko kehostaan lähtien.

Helsingin Kaupunginteatteri – Baskervillen koira – Kuvassa Eppu Salminen, Santeri Kinnunen ja Mikko Virtanen – Kuva Jaakko Vuorenmaa

Saatat olla kiinnostunut myös tästä: https://www.anttitaipale.fi/niin-kuin-taivaassa-sykkii-elaa-ja-liikuttaa/

Baskervillen koira kiihdyttää, mutta jotain jää uupumaan?

Sakari Hokkasen ohjauksessa oli luotettu teatterin perinteisiin keinoihin. Kohtausten siirtymät olivat hallittuja, siistejä ja sujuvia. Takaa-ajokohtaukset olivat nerokkaasti toteutettu lavastaja Katariina Kirjavaisen liikkuvassa ja monipuolisessa lavastuksessa. Näyttämökuva ei juurikaan vaihtunut. Kohtaukset erottuivat toistaan kuitenkin selkeästi sivuista tulevien paneelien avulla, joita näyttelijät usein siirsivät itse.

Tilanteiden tapahtumispaikat merkittiin selkeästi, esimerkiksi juna-asema ja pelottava nummi. Erityisesti itseäni näytelmässä viehätti sujuvat kohtausten väliset siirtymät, jotka veivät tilanteesta toiseen aivan silmänräpäyksessä.

Helsingin Kaupunginteatteri – Baskervillen koira – Kuvassa Emilia Sinisalo ja Mikko Virtanen – Kuva Jaakko Vuorenmaa

Useita tilanteita ryyditettiin ääniefekteillä, jotka yhdistyessään näköhavaintoon vahvistivat katsojan kokemusta ja uppoutumista näytelmään.

Kuten tekstin alkupuolella mainitsinkin, pukusuunnittelusta vastaava Elina Vättö on varmasti joutunut ison urakan eteen. Nopeaan rytmiin vaihtuvat vaatteet asettavat pukusuunnittelulle omat reunaehdot. Vättö taitaakin olla yksi Suomen ainoita pukusuunnittelijoita, jolla on erikoisosaaminen juuri pikavaihtojen osalta.

Pukusuunnittelu oli onnistunutta ja uskollista näytelmän ajankohdalle sekä sijainnille. Pukujen ja lavastuksen ansiosta tuli tunne, että näytelmä olikin ajankuva menneestä.

Naamioinnin luomat peruukit, viikset, lisäkkeet ja irto-osat vaihtuivat hetkessä kulisseissa. Naamioinnin osastollakin on tehty töitä, se näkyi näyttämöllä. Naamioinnin suunnittelusta vastaa Aino Hyttinen.

Kaikesta vauhdista, tyylitellyistä hahmoista ja yhteistyöstä huolimatta Baskervillen koirasta jäi jotain uupumaan. Sekoittuuko katsojan huomio liikaa vaihtuviin hahmoihin (joka on siis todella mielenkiintoista) ja näin irtautuu tarinan juonesta? Roolihahmoja ja nimiä luetellaan useita esityksen aikana, mutta kunnon kiintymäkohtaa heihin ei luoda. Vai vaikuttiko katsojakokemukseen vajaa katsomo, jolloin voimakasta yleisön reagointia ei havaita ja näin ollen komedian rytmitys yleisön kanssa ei toteudu niin hyvin, kuin se voisi täydellä katsomolla tapahtua?

Mikäli haluaa nähdä taidokasta näyttelijäntyötä, vaihtuvia hahmoja ja fyysistä komediaa, niin suosittelen Baskervillen koiraa ehdottomasti.

Pidätkö sinä farsseista?

Seuraatko mua jo sosiaalisessa mediassa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Siirry sivun alkuun