Bolla on väkevä kuvaus rakkaudesta, pettymyksistä ja odotuksista. Se kysyy, oletko koskaan nähnyt oikeasti onnellista ihmistä?
Pääsin seuraamaan Helsingin Kaupunginteatterin pienen näyttämön esitystä Bolla torstaina 16.9.2021. Tuomas Timonen on dramatisoinnut Pajtim Statovcin romaanin. Näytelmä kertoo ”riipaisevan tarinan kielletystä rakkaudesta, naimisissa olevan perheenisän, albaani Arsimin sekä serbi Milošin välillä sodan olosuhteissa 1990-luvun lopun Kosovossa”(hkt.fi).
Tarkemmat esitystiedot löydät tästä linkistä: https://hkt.fi/esitykset/bolla/
Kaupunginteatterille johtava kivetetty kävelykatu vei kohti syviä tunteita ja väkevää tulkintaa. En ollut lukenut alkuperäistä romaania ennakkoon, vaan näin näytelmäversion tarinasta ensimmäisenä.
Mikko Kauppilan esittämän Milošin prologin aikana esitykselle asetettiin selkeä tunnelma. Hänen toisaalta kaipaava ja muisteleva, mutta yhtäältä pettynyt ja sisäistä tuskaa oleva tulkinta ei jättänyt arvailujen varaan sitä, millainen esitys on luvassa.
Pian tunnelma kuitenkin muuttui, kun Milošin ja Arsimin (Samuli Niittymäki, joka muuten voitti parhaan miessivuosan Jussin edellisenä iltana, onnea siitä!) rakkaustarina alkoi syntyä. He tapasivat pristinalaisessa kahvilassa ja pian suudelmien vaihdon jälkeen päätyivät harrastamaan kiihkeää seksiä.
Kohtaus liikutti. Elämme kuitenkin jo vuotta 2021 ja vasta nyt näyttämöllä nähdään miesten välistä intohimoa todenmukaisesti kuvattuna. Kuvasto muuttuu ja sitä kautta myös asenteet. Tunsin ylpeyttä ja voimaannuin näkemästäni. Nyt olin yhtä esityksen sisällön kanssa, enkä ollutkaan ulkopuolinen.
Vähemmistökulttuurien representaatiot ovat pitkään olleet halveeraavia tai stereotyyppisiä, mutta kerrankin sain osallistua esitykseen ja sen sisältöihin tasolla, jotka itse aidosti pystyin ymmärtämään. Miesten rakkauden ja suhteen kuvaus oli onnistunutta ja aitoa.
Vaikka usein sanotaan, ettei sukupuolella tai seksuaalisuudella ole väliä, mutta tässä kohtaa sillä on väliä. On tärkeää tuoda näyttämöille erilaisia kehoja, sukupuolia, seksuaalisuuksia, etnisiä taustoja tai muita ääniä, jotka jäävät valtakulttuurin jalkoihin.
On myös merkillepantavaa, että käsiohjelmassa mainitaan intiimikohtausten koordinaattori Sara-Maria Heinonen. Tämä on tärkeää työturvallisuuden ja henkilökunnan hyvinvoinnin näkökulmasta.
Miesten välinen suhde syveni ja he nauttivat toistensa ajasta ja seurasta. Molemmilla oli kuitenkin omat elämät elettävänään. Arsim sai lapsen ja Miloš meni omia menojaan. Hänellä(kään) ei tainnut olla puhtaat jauhot pussissa.
No mikä tästä tekee sitten niin traagisen?
Näytelmä tuo esiin ihmisen kompleksisuuden arjessa. Lisäkerroksen tuo uhka sodasta, joka luo epävarmuuden viitan tulevaisuuden ylle. Miesten välinen rakkaus on näytelmässä kiellettyä, ehkä jopa sairasta.
Näytelmän teemat eivät jää vain teatterin seinien sisälle, vaan ne heijastavat tämänhetkisen ajan piirteitä nykyisessä Suomessa, jossa elämme. Ympärillämme on monia parisuhteessa eläviä, mutta onnettomia ihmisiä, jotka toivoisivat olevansa omia itsejään. He eivät syystä tai toisesta pysty vapauttamaan itseään ulkopuolisen ikeen alta.
Ohjaaja Milja Sarkola on luonut työryhmälleen turvallisen ja sallivan ilmapiirin. Näyttelijöillä oli hyvä olla näyttämöllä. Heidän kehonsa olivat auki, he kuuntelivat ja vastaanottivat toisiaan hetki hetkeltä. Esitys oli eheä kokonaisuus ja sen eri osa-alueet hengittivät samaa väkevää, mutta surumielistä ilmaa.
Oletko jo lukenut arvion Niin kuin taivaassa -musikaalista?: https://www.anttitaipale.fi/niin-kuin-taivaassa-sykkii-elaa-ja-liikuttaa/
Väkevä kuvaus rakkaudesta, pettymyksistä ja odotuksista
Bolla oli kuin läpisävelletty musikaali, jonka hetkittäin elokuvalliset siirtymät upottivat katsojan esityksen maailmaan. En tarkoita kirjaimellisesti musikaalia, vaan esityksen kokonaisuus ja sujuvuus sai aikaan kokemuksen kaikkien osa-alueiden orkestraatiosta, joka sai aikaan mielleyhtymän musikaaliin saumattomasti yhteispeliin.
Aleksi Sauran sävellys ja äänisuunnittelu jatkoi näyttämöllä nähtyjä ja koettuja tapahtumia. Äänisuunnittelu toi näkyväksi jotain sellaista, jolle ei löydy sanoja. Taidokas sävellys voi kertoa paljon enemmän, kuin sanat. Lisäksi suuri kiitos siitä, että äänitehosteiden volyymi oli riittävällä tasolla, jotta ne tuntuvat katsojan kehossa.
Kaisa Rasilan lavastus pyörönäyttämöllä vaihtui tarinan edetessä. Vaikka lavastus voitiin nähdä kahden (tai useamman) lokaation areenana, se voitiin nähdä eräänlaisena ihmisyyden dualismin näyttämönä. Kun ihminen valitsee jotain, se jättää jotain pois. Tuntui, että alati liikkuva näyttämökuva toi ilmi ihmisen kompleksisuuden monet puolet.
Lavastus oli hillittyä ja perustui keskellä pyörönäyttämöä olevaan seinään, jonka molemmilla tapahtui. Välillä oltiin korkealla, kerrostalon ikkunasta hyppäämässä alas itsemurha-aikeissa. Välillä mielisairaalassa, rantalomalla, porttikongissa suutelemassa ja kahvilassa. Lavastus oli monipuolinen ja muuttuva.
Pyörönäyttämö liikkui tiettyyn suuntaan, mutta yhden kerran sen suunta olikin vastapäivään. Tällainen voimakas kuvallinen muutos toi näytelmään toivon kipinän ja jonkinlaisen vapautumisen tilan. Se antoi katsojalle tilaa hengittää toiseen rytmiin. Mutta kuinkas sitten kävikään?
Haluatko tulla Teatteria ja tohtoriopintoja vip-vieraaksi? Lähetän sinulle arvostelut ja uusimmat artikkelit suoraan sähköpostiisi.
Väkevää näyttelijäntyötä
Kauppila ja Niittymäki päähenkilöinä näyttelevät uskottavasti ja aidosti. Heidän tarinansa ja tilanteensa olivat totta. Jatkuvasti läsnä oleva kaipuu näyteltiin taidokkaasti. Oliko kumpikaan heistä oikeasti onnellisia? Niittymäen tunnevuoristorata on mielenkiintoista katseltavaa. Välillä hän ei sanonut sanaakaan, mutta hänen koko kehonsa kertoi kaiken.
Arsinin vaimo Ajshe (Jessica Grabowsky) pitää huolta perheestään ja yrittää pitää miehensä ja itsensä koossa, vaikka on saanut tietää Arsinin miesseikkailuista. Grabowskyn taito pitää sisällä kuohuva maailma pinnan alla pienin elkein oli ihailtavaa seurattavaa. Kauniina näyttämökuvana piirtyi silmiini myös hetki, jolloin hän avasi verhot asunnostaan kaivaten miestään ja ehkäpä omaa elämäänsäkin, samalla kun Arsin ja Miloš nauttivat toistensa seurasta Milošin luona. Näyttelijän katse voi joskus vangita koko maailman ja Grabowsky sen sai aikaan.
Hatunnostoisia roolitöitään suorittavat sivurooleja esittävät Otto Rokka, Ursula Salo sekä Jouko Klemettilä. Heidän roolihahmojen tilanteet vaihtuvat tarjoilijasta sotilaaseen sekä seksuaalisen hyväksikäytön uhrin vanhempiin. Lataus ja tunteen taso on aina samalla tasolla, kuin pääosien esittäjillä. Kun Klemettilä esitti vankilan osastonhoitajaa ja vapautti Arsinin vankilasta, Klemettilä loi kohtaukseen tunnelman, jota maailma tarvitsisi juuri nyt. Hänen salliva, hyväksyvä ja anteeksiantava asenne oli käsin kosketeltavan kaunista roolityötä.
Kokonaisuudessaan Bolla oli väkevä kuvaus rakkaudesta, pettymyksistä ja odotuksista. Näytelmä on loppuunmyyty, mutta HKT:n sivuilla kerrotaan, että peruutuspaikkoja kannattaa kysellä.
Näin esityksen medialipulla.
Comments