Groteskia ja kaunista. Vaimoni, Casanova haastaa ja hurmaa Tampereella. Tampereen Teatterin Vaimoni, Casanova sai ensi-iltansa keskiviikkona 4.9. Frenckell-näyttämöllä. Paikalla ensi-illassa oli myös itse käsikirjoittaja Leea Klemola, joka oli selvästi tyytyväisen oloinen loppukumarruksissa. Ei syyttä. Esitys tarjoaa ajateltavaa, roisia huumoria ja tyyliteltyjä henkilöhahmoja, jotka eivät jätä mitään haaleaksi tai puolivillaiseksi.
Tässä blogitekstissäni käyn läpi päällimmäiseksi jääneitä asioita ja huomioita esityksestä.
*Lippu saatu.
Tarkat esitystiedot löydät tästä: https://tampereenteatteri.fi/naytelma/vaimoni-casanova/
Groteskia ja kaunista. Vaimoni, Casanova haastaa ja hurmaa
Näytelmän juoni sijoittuu teatteriin, jossa harjoitellaan näytelmää. Frenckell-näyttämö taipuu hienosti tämänkaltaisen metatason sisältävän näytelmän esittämiseen, varsinkin kun näyttämölle on lisätty n. 40 paikkainen katsomo.
Vaimoni, Casanova kertoo Kyllikki Lallan (Mari Turunen) työhönpaluusta Casanova-näytelmän harjoituksiin. Hän on ollut kaksi vuotta sairauslomalla. Pian kuitenkin paljastuu, että hän on seksuaalisesti häirinnyt teatterin teknikoita ja nyt palaa pyytämään heiltä anteeksi. Turusen ilmaisun tapa kohdata teknikot oli nyanssirikasta, kuten myös Klemolan kirjoittamat henkilöhahmot usein ovat.
Ristiriitaiset ja eri suuntiin repivät sisäiset motiivit pakottavat roolihenkilöitä kohtaamaan itsestään pimeän tai piilossa olevan puolen ja se on ensi-illan mielenkiintoisinta antia.
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: https://www.anttitaipale.fi/tama-esitys-saa-veren-kiehumaan-ja-nakemaan-punaista/
Kyllikin vastanäyttelijää Markiisi d’e Volvoa ja freelancer taiteilijaa Antero Jokista näyttelee Lari Halme, joka taituroi fyysisesti ja henkisesti epävarmana ohjaajana. Hänen tavoitteensa esityksestä alkavat rapista, kun harjoitukset matkaavat kohti ensi-iltaa.
Kyllikin aviopuoliso Jukka Merenmies (Matti Hakulinen) on seurannut läpi elämänsä vaimonsa taiteilijakoukeroita ja alistunut kohtaloonsa. Hän on katsellut Kyllikin touhuja läpi sormiensa ja päättää tehdä suhteelle lopun.
”Minä en jaksa olla sinun vankikoppi” Jukka sanoo Kyllikille ja katoaa pimeyteen. Kyllikin selkävaivat ovat Jukan mielestä henkisiä ja kipu peittää allensa jotain muuta, mitä Kyllikki ei ole valmis vielä näkemään. Heidän suhteensa ei kuitenkaan pääty se muuntuu esityksen aikana.
Kai Vanne esittää Ari Vierelää, joka on ilmiantanut Kyllikin seksuaalisen häirinnän aikoinaan, mutta paljastuukin, että Arilla on ollut omat motiivit tehdä ilmoitus. Tässäkin roolihenkilössä korostuu Klemolan tapa nähdä ihmiset moniulotteisina ja ristiriitaisina, ihan kuin todellisuudessa olemmekin. Vanteen roolityö kiihkon ja eroottisuuden valtaamana jopa pakkomielteisyyteen saakka on taidokasta.
Maaria Saarikettua näyttelee Katariina Lilienkampf, joka on teatterin työharjoittelija. Hänellä ja Ari Vierelällä on suhde, joka joutuu myös myrskyn silmään.
Kyllikki sanoo harjoituksissa jotenkin näin, että ”tässä pitäisi olla myrsky, kun ollaan laivan kannella ja se myrsky tulee ja riehuu ja lopulta tappaa meidät kaikki”. Tämä repliikki kuvaa hyvin koko näyttämöllepanoa, jossa aivan lopuksi myrsky meinaa upottaa jokaisen meren pohjaan.
Katsojan mielenmaisema ja myrsky Vaimoni, Casanovassa
Myrsky heittelee roolihenkilöitä tilanteesta toiseen ja järjestää kohtauksia uudelleen. Välillä laitetaan sopiva naamio kasvoille.
Esitys alkaa Heikki Kinnusen tervetulotoivotusnauhalla, joka laittaa katsojan teosta vasten tarkastelemaan omaa positiota elämäksi kutsutussa näytelmässä. Kinnusen puheen aikana näyttämöllä oleva lisäkatsomo on valaistuna hämärästi, jolloin katsojalle tulee illuusio siitä, että katsoisi peiliin ja näkisi näyttämöllä itsensä.
Tämä asettaa ja muistuttaa läpi esityksen siitä, että me olemme osa tätä kokonaisuutta ja meissä kaikissa on se, mitä näyttämöllä nähdään – olimmepa me sen piilottaneet tietoisesti tai tiedostamatta jonkin naamion alle.
Myöhemmin avoimissa harjoituksissa tapahtuva kohtaus kääntää tämän päälaelleen – katsojat, jotka aluksi tarkkailivat lisäkatsomoa ovatkin katseen kohteena. Esiintyjät ja lisäkatsomossa oleva yleisö katsoo ja kommunikoi suoraan näyttämöltä katsomoon.
Valosuunnittelu on Tuomas Vartolan käsialaa. Pimeys ja erilaiset valonlähteet korostavat esityksen monitulkintaisuutta ja sitä, mitä roolihenkilöt ovat valmiina näkemään itsestään.
Mikko Saastamoisen lavastus perustuu monikäyttöiseen korokkeeseen, joka toimii esiintymislavana, laivana tai sänkynä aina tarpeen mukaan.
Pukusuunnittelu on Mari Pajulan, jossa nähdään arkisia vaatteita, mutta myös näyttäviä teatteripukuja ja erikoisempia kokonaisuuksia. Puvustuksessa korostuu myös Klemolan tapa kuvata miehisyyttä falloksen ohjaamana kohti suljettua uuninluukkua.
Ohjaaja Antti Mikkola on vanginnut näyttämölle eteneviä hetkiä teatterin arjesta. Monitahoiset roolihenkilöt ovat perusteltuja ja esitys tarjoaa katsojalle huumoria, tragediaa ja antaa ajateltavaa myös laajemmin.
Näyttämöllä haastetta voi tuoda se, että yleisöä on molemmin puolin ja aina kaikista repliikeistä ei saanut selvää, jos se suunnattiin vastakkaiseen suuntaan. Näkyvyyteen ratkaisu ei haitannut.
Vaimoni, Casanova käsittelee sukupuolirooleja ja niihin liitettyjä konnotaatioita mielenkiintoisella tavalla. Toisaalta se korostaa binääristä sukupuolijaottelua, mutta toisaalta se purkaa sitä ylittämällä raja-aitoja groteskiudellaan.
Näytelmä on sellainen, joka vaatisi toisen katselukerran (tai ehkä useamman), jotta useat eri tasot paljastuisivat ja tulisivat esiin. Se ei päästä katsojaansa helpolla – varsinkin, jos jää kiinni ensimmäiseen tasoon. On uskallettava antautua esitykselle ja annettava sen vyöryä ylitse, jotta voi löytää siitä sen olennaisen.
Toivon, että katsojat löytävät tämän teoksen, sillä se tarjoaa laadukasta ja intiimiä teatteritaidetta, joka jättää jäljen katsojaan. Teos ei ole helpoimmasta päästä, mutta se tarjoaa kokemuksena jotain sellaista, joka jää mieleen.
*Kuvat Tampereen Teatterin mediapankista.
