Hiljaiset Sillat Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja kaipuuta vapauteen

Hiljaiset Sillat Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja kaipuuta vapauteen.

Helsingin Kaupunginteatterissa sai ensi-iltansa 12.3. Hiljaiset Sillat, jota tähdittävät Merja Larivaara, Kari Heiskanen, Elina Hietala sekä Mikko Virtanen. Näytelmä esitetään intiimillä pienellä näyttämöllä, jossa realismiin pohjautuva näyttelijäntyö pääsee oikeuksiinsa.

Liisa Mustosen ohjaus on hillittyä, ajatuksille ja tunteille annetaan aikaa kehittyä – niin katsomossa, kuin näyttämöllä. Kokonaisuudessaan näytelmän vire on herkkä ja kuunteleva.

Tarkemmat teostiedot löydät täältä: https://hkt.fi/esitykset/hiljaiset-sillat/

Hiljaiset Sillat  Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja kaipuuta vapauteen
Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Elina Hietala ja Mikko Virtanen – Kuva Sami Mannerheimo

Näytelmä alkaa, kun Caro (Elina Hietala) ja Miki (Mikko Virtanen) saapuvat edesmenneen äitinsä kotiin siivoamaan taloa. He löytävät sieltä laatikon, johon äiti Francesca (Merja Larivaara) on jättänyt lapsillensa kirjeitä ja päiväkirjoja luettavaksi. Lapset saavat lukea tapahtuneista ja he väistämättä joutuvat katsomaan mennyttä silmästä silmään.

Esitys perustuu kahden eri aikatason samapaikkaiseen esittämiseen (tai oikeastaan kolmen, jos otetaan huomioon katsojien sijainti ajassa). Tapahtumat sijoittuvat Francescan kotiin, jossa hän kohtaa Robertin (Kari Heiskanen). Samassa paikassa tapahtuvat myös Caron ja Mikin dialogit.

Valosuunnittelun avulla ”aikavyöhyke” vaihtuu menneestä nykyhetkeen. Kari Leppälän valosuunnittelu luo muutenkin mielenkiintoa herättäviä valotilanteita, kuten esimerkiksi paahtavan kuumuuden väreilyn ilmassa.

Sinua voisi kiinnostaa myös: https://www.anttitaipale.fi/mikko-rasasen-tulevaisuus/

Hiljaiset Sillat Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoisesta rakkaudesta

Francesca on laittamassa pyykkejä, kun Heiskasen esittämä Robert saapuu etsimään siltaa, jota hän on menossa kuvaamaan. Larivaaran esittämä Francesca lähtee opastamaan Robertia sillalle.

Hiljaiset Sillat  Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja kaipuuta vapauteen
Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Kari Heiskanen ja Merja Larivaara – Kuva Sami Mannerheimo

Jo ensimmäisestä tapaamisesta lähtien heidän välillään syttyy kipinä.

Heiskasen karisma on voimakasta ja suunta tapahtumien osalta on ilmeistä. Ensimmäistä suudelmaa saatiin odotella pitkään. Jännitettä venytettiin taidokkaasti, eikä katsojille annettu asioita heti, saati sitten ilmaiseksi. Larivaaran herkkä ja välillä hassuttelevakin roolihahmonsa lähestyy tilanteita kepeästi hypäten nautintoon.

Hiljaiset Sillat  Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja kaipuuta vapauteen
Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Merja Larivaara ja Kari Heiskanen – Kuva Sami Mannerheimo

Äänimaisemat olivat rauhoittavia ja välillä juonta tai roolihenkilöä kommentoivia. Äänisuunnittelu on Eradj Nazimovin käsialaa. Musiikki soi usein radiosta, jota näyttelijät kuljettivat kohtauksesta toiseen mukanaan.

Näyttämöllä nähtiin Antti Mattilan, Liisa Mustosen ja Jukka Puhakan lavastus. Pyörönäyttämölle oli pystytetty lavaste, joka muuntui Francescan talosta, makuuhuoneeksi ja ”hiljaiseksi sillaksi”.

Hiljaiset Sillat  Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja kaipuuta vapauteen
Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Kari Heiskanen ja Merja Larivaara – Kuva Sami Mannerheimo

Realismiin pohjautuva näyttelijäntyö

”On runsaasti teatterinjohtajia, näyttelijöitä, katsojia ja kriitikoita, jotka rakastavat ja arvostavat näyttämöllä vain elämäntäyteisyyttä, luonnollisuutta, realismia – totuutta. He eivät pelkää voimakkaita, sielua puhdistavia vaikutelmia teatterissa, he tahtovat siellä itkeä, nauraa, eläytyä, olla epäsuorasti mukana näytelmän elämässä. He tahtovat, että näyttämöltä heijastuu todellinen ihmishengen elämä”

Stanislavski 1951. Näyttelijäntyö: omakohtaisen luovan eläytymisen saavuttamiseksi, s. 187.
Hiljaiset Sillat  Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja kaipuuta vapauteen
Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Kari Heiskanen ja Merja Larivaara – Kuva Sami Mannerheimo

Stanislavskin sanoin myös Hiljaiset sillat lähestyy käsikirjoitusta elämäntäyteisyydellä ja realismia hipovalla tavalla. Varsinkin Larivaaran ja Heiskasen välinen rakkaustarina on herkullista katseltavaa, kun jännitteiset tilanteet muuttuvat ja kehittyvät heidän ihastumisen syvenemisen kanssa yhdessä.

Hietalan ja Virtasen taidokkaasti esitetyt roolihahmot ovat kirjoitettu kommentoimaan pääparin tarinaa, joten heidän välilleen ei sisaruksina synny sellaista jännitettä, joka tuntuisi niin vahvasti kehossa asti. Hietala ja Virtanen kokevat monia muita yllättäviäkin käänteitä ja joutuvat peilaamaan äitinsä tarinaa omiin parisuhteisiinsa ja niiden ongelmiin.

Kuunteleminen on taitolaji

Tuntui siltä, että näyttelijöitä oli ohjattu pikemminkin kuuntelemaan, kuin puhumaan. He kuuntelivat, mitä toinen sanoo ja sen jälkeen he vasta toimivat.

Tuntui myös siltä, että kiinnostavampaa oli katsoa näyttelijöiden ajatuksia, joita ei sanottu ääneen.

Jokaisella näyttelijällä sanomattomien ajatusten kehollistaminen oli vahvaa ja sellaista, joka laittoi myös katsojan ajattelemaan.

Sanaton vuorovaikutus on tämän esityksen suola. Hiljaiset Sillat Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja vapauden kaipuuta.

Hiljaiset Sillat  Helsingin Kaupunginteatterissa kuiskailevat intohimoa ja kaipuuta vapauteen
Helsingin Kaupunginteatteri – Hiljaiset sillat – Kuvassa Merja Larivaara ja Elina Hietala – Kuva Sami Mannerheimo

Itseäni henkilökohtaisesti myös kosketti se, kun lapset katsoivat näyttämön sivusta äitinsä ja Robertin menneisyyttä.

Näin esityksen medialipulla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Siirry sivun alkuun
%d bloggaajaa tykkää tästä: