Irene, erämaan kuningatar, 5:n naisen roadtripLukuaika noin 6 minuuttia

Irene, erämaan kuningatar,  5:n naisen roadtrip. Helsingin Kaupunginteatterissa torstaina 9.2.2023 ensi-iltansa saanut Ei Kertonut Katuvansa jatkaa Kaupunginteatterin ohjelmistovalintojen linjaa kertoa tarinoita patriarkaatin ulkopuolelta. Voimaviisikon tarinassa päähenkilöt joutuvat tiukan paikan eteen jolloin taistelu elämästä ja kuolemasta voi alkaa.

Kirjaimellisesti.

Elämä on siinä mielessä kummallisesti rakentunut, että sattumalla tai kohtalolla on sormet pelissä. Entuudestaan vieraat ihmiset joutuvat yht’äkkiä samaan tilanteeseen ja ainoana mahdollisena keinona elämän jatkumiseen ovat omat jalat.

Tässä tekstissä käyn läpi päällimmäiseksi mieleen jääneet yksityiskohdat ensi-illasta. Tunnelma teatterissa oli lämmin, katsojia oli lähes täysi sali ja lopun aplodit olivat pitkät.

Irene, erämaan kuningatar, 5:n naisen roadtrip

Ei kertonut katuvansa on Tommi Kinnusen romaaniin pohjautuva näyttämöteos, josta ohjaaja Susanna Airaksinen on tehnyt näyttämöversion. Dramaturgina teoksessa on Henna Piirto.

Tarkat esitystiedot löydät tästä: https://hkt.fi/esitykset/ei-kertonut-katuvansa/

Näytelmässä kuultava kieli, eli replikointi, on kaunista ja raikasta. Teksti on kirjoitettu tavalla, joka näyttämölle siirtyessään saa oman soinnin sekä rytmin. Kinnusen tapa kirjoittaa sopii myös näytelmään, sillä sanavalintojen monimuotoisuus pisti korvaan, hyvällä tavalla.

Helsingin Kaupunginteatteri – Ei kertonut katuvansa – Kuvassa Heidi Herala, Ursula Salo, Lumi Aunio ja Seidi Haarla – Kuva Robert Seger

Lavastussuunnittelu on Vilma Mattilan käsialaa. Helsingin Kaupunginteatterin suuri näyttämö aukeaa laajaksi erämaaksi, sotatantereeksi ja vaikkapa virtaavaksi joeksi, joka pitää ylittää vähäisillä voimilla. Puhuttelevat varjokuvat, jotka suuren valaistun takaseinän ansiosta muistutti välillä maalausta, kuvasivat viisikon mielenmaisemaa osuvasti.

Pyrotehosteet ovat Markku Ahosen kädenjälkeä ja hänelle suuri kiitos näyttävistä tempuista, joita esityksessä nähdään. Vähän jännitti, että mitä sieltä eturivin edestä oikein löytyykään…

Naamioinnin suunnittelusta vastaava Milja Mensonen on loihtinut tiimeineen esiintyjille hienot peruukit, jotka alussa saavat aivan uuden muodon. Hienosti myös näyttelijät on opetettu pinnien käsittelyyn huomaamattomasti samalla, kun hiuksia ajetaan koneella pois. Itse istuin aivan näyttelijöiden edessä ja pääsin seuramaan toimintaa todella läheltä.

Sinua voisi kiinnostaa myös: https://www.anttitaipale.fi/paljastaako-uutuusnaytelma-jotain-katsojan-pimeasta-puolesta/

Irene, erämaan kuningatar eli Ei kertonut katuvansa -näytelmä vie katsojat mukanaan matkalle, jossa henkilöiden menneisyyttä avataan vain himpun verran

Kun romaanista dramatisoidaan näyttämöversio, on riskinä se, että miten pitkän tekstin muokkaaminen onnistuu siten, että hahmojen elämää valotetaan katsojalle riittävästi.

Ei kertonut katuvansa kulkee niillä rajoilla, että kerrottiinko naisista liian vähän. Viiden päähenkilön tarinoiden kuljettaminen teatterin näyttämöllä samaistuttavasti on haaste, jossa jotkin hahmot jäävät etäiseksi ja vieraiksi. Se tuo myös esitykseen tietynlaisen kiireen tunnun, jossa jokaisesta henkilöstä annetaan pintapuolisesti taustatietoja katsojalle, joka eivät kuitenkaan osu sieluun saakka.

Näyttelijät tekevät parhaansa tulkitessaan roolihahmojen elämää mahdollisimmman tarkasti. Heidi Herala tekee vaikuttavan roolityön ammattilaisen ottein Irenenä, joka lähtee vihdoin kulkemaan omaa polkuaan ja joutuu teoistaan vastuuseen. Hän hoitaa homman omalla tavallaan…

Ursula Salon esittämä Veera kulkee Irenen vierellä lähes loppuun saakka, kunnes heidän tiet eroavat yhtä kulmikkaasti, kuin aluksi on yhdistyneetkin. Salon roolihahmo muutos esityksen alusta loppuun on voimakas ja selkeä.

Aino Sepon esittämällä Aililla on traaginen kohtalo, mutta hänen roolisuorituksensa osuu jonnekin todella syvälle katsojan sisimpään.

Helsingin Kaupunginteatteri – Ei kertonut katuvansa – Kuvassa Aino Seppo – Kuva Robert Seger

Viisikossa mukana ovat myös Lumi Aunio ja Seidi Haarla. Heidän tarinansa näytelmässä ovat myös kovin traagiset ja tulevaisuus jää heidän osaltaan katsojien mielikuvituksen varaan.

Viisikkoa tukee iso ensemble, joka on mukana monessa eri tehtävässä. Näyttämökuvat vaihtuvat heidän avustuksellaan ja tilanteita vieritetään heidän kauttaan eteenpäin.

Lisähaastetta kaikille tuo moneen suuntaan pyörivä näyttämö, sen monet eri tasot ja lattialuukut. Erityismaininta lattian kimalteesta!

Helsingin Kaupunginteatteri – Ei kertonut katuvansa – Kuvassa Vesa Anttila, Sami Koskela ja Eeva Koivusalo – Kuva Robert Seger

Musiikki loi esitykselle erityisen roadtrip -tunnelman

Esityksen sävellyksestä ja äänisuunnittelusta on vastannut Johanna Puuperä, jonka moniulotteinen äänikuva tuo hienon tunnelman esityksen eteenpäin menon tueksi. Lisäksi kiitos äänenpaineen riittävästä tasosta!

Hetkittäin hennot ja hempeät äänet kulkivat katsojien takaa ja vahvistivat yhteyttä näyttämön toimintaan. Lähes kokoajan näyttämöllä ollutta bändiä johti basson kanssa Eeva Koivusalo, rummuissa Sami Koskela ja kitarassa Vesa Anttila. Heidän läsnäolonsa toi väkevästi mieleen sota-ajan viihdytysjoukot ja rautalanka-soundit toivat näyttelijöiden tekemiseen jotain rosoa ja säröä.

Sanna, erämaan kuningatar, 5 naisen hallitus ja muutoksen aalto

Vaikka esityksen konteksti on aivan toinen, kuin se, mitä nyt aion kirjoittaa, on siinä väistämättäkin havaittavissa jonkinlaisia yhteneväisyyksiä siihen, millaista matkaa nykyinen hallituksemme on tehnyt.

Voimaviisikko on joutunut monenlaisen ongelman eteen, joutunut ylittämään virtaavia jokia moneen otteeseen sekä heidän hiuksensa, kuvainnollisesti, on ajettu pois. Väistämättäkin tulee mieleen se syy, miksi näitä tarinoita tarvitaan yhä edelleen, ja miksi niitä on teattereissa esitettävä tai kirjoihin kirjoitettava.

Tämä ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteivätkö miesten tarinat ole tärkeitä, tai että niitä ei tulisi esittää. Kuten ohjaaja Airaksinen kertoo käsiohjelmassa: “ Kirjallisuuden, elokuvan ja teatterin kaanonista kaikki muistavat Rokan, Hietasen, Lehdon, Lammion ja Rahikaisen. Ja oikein hyvä niin. Ehkä tulevaisuudessa näiden lisäksi yhtä tunnetuiksi nimiksi nousevat Irene, Aili, Siiri, Katri ja Veera.”

Helsingin Kaupunginteatteri – Ei kertonut katuvansa – Kuvassa Lumi Aunio, Seidi Haarla, Ursula Salo, Aino Seppo ja Heidi Herala – Kuva Robert Seger

Kaanonin muutokseen ja murrokseen tarvitaan konkreettisia tekoja ja kyllä, silloin voi tuntua, että “kaikki on vain naisnäkökulmaa” tai, että “eikö valkoinen cis-heteromies saa enää sanoa mitään”.

Kyse on siitä, että jokainen tunnustetaan tässä meidän yhteiskunnassamme. Jos näyttämöllä ei ole jotain nähty, on teatterin tehtävä pitää kiinni siitä, että “häpeän hiljentämät saavat äänen”, kuten Airaksinen sanoo käsiohjelmassaan.

Veera sanoo näytelmän loppupuolella Irenelle, että “jalona oleminen on niitä varten, joilla menee hyvin”.

Se kiteyttää mielestäni koko esityksen tarkastelukulman ja sanoman, jossa heikompia autetaan, vahvistetaan niitä, joilla ei ole voimaa, annetaan ääni niille, joilla sitä ei ole ja niin eespäin…

Olisi hienoa, jos jakaisit tämän tekstin eteenpäin omassa sosiaalisessa mediassa. Kirjoitan näitä juttuja sinulle hyvä lukija, ja siksi olisin kiitollinen, mitä useampi silmäpari tätäkin tekstiä lukisi.

About the author

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *