Kansallisteatterin Faust ohjaa katsojaa kohti ihmisyyden peruskysymyksiä. Esitys on karnevalistinen kuvaus ihmisen ristiriitaisuudesta sekä hyvän ja pahan kamppailusta. Teos imaisee katsojan mukaansa jo tuulikaapista saakka. Noitarumpu paukkuu ja trumpetit soivat. On aika katsoa rehellisesti omaan sisimpäänsä.
Kirjoittajan huomio: Olen nähnyt esityksen 28.3.2022 ja kirjoittanut tämän tekstin jo samalla viikolla sekä ajastanut julkaisun. Mutta nyt puoli vuotta myöhemmin huomasin, että automaattinen julkaisutoiminto ei ollutkaan toiminut ja nyt 17.9. julkaisen manuaalisesti tämän blogitekstin.
Vallilan Kansallisteatteriin Faustin on ohjannut Anne Rautiainen, joka on luonut taikamaailman yhdessä muiden taiteelliseen suunnitteluun osallistuneiden henkilöiden kanssa. Teoksen visuaaliset ja auditiiviset osatekijät ovat huolellisesti nivottu yhteen, joka antaa katsojalle mahdollisuuden antautua teoksen syövereihin. Johann Wolfgang von Goethe on kirjoittanut alkuperäisen tekstin, jonka keskiössä on Jumalan ja paholaisen vedonlyönti ihmisyydestä.
Tarkemmat teostiedot löydät tästä: https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/faust
Faust upottaa katsojan kohti ihmisyyden peruskysymyksiä
Jo pihalla, ennen teatterin ovista sisään astumista, kuuluu tasainen rummun ääni, joka johdattaa katsojan kohti Faustin taikamaailmaa. Teatterin aulassa soi musiikki, jossa torvet ja trumpetit luovat odottavan tunnelman. Esiintyjiä ja teatterin henkilökuntaa liikkuu aulatilassa näkyvästi. Esityksen ensimmäinen kohtaus esitetään aulassa, jossa katsojat voivat olla vapaasti siellä sun täällä.
Ympäri tilaa kiertävä äänimaailma asettaa katsojat esityksen kudokseen sisään. Esityksen alkaessa, on selvää, ettei se tule olemaan totutuimmasta päästä. Seisomme koko yleisö yhtenä isona yhteisönä keskellä dialogia ja elämme esityksen maailmaa samanaikaisesti näyttelijöiden kanssa.
Sinua voisi kiinnostaa myös: https://www.anttitaipale.fi/etsin-pitkaan-minulle-sopivaa-aanikirjapalvelua-kunnes-loysin-taman/
Kun on aika siirtyä katsomoon, punaiset verhot avautuvat. Katsomon toisessa laidassa nähdään Jumala (Annika Poijärvi), joka luo huumaavaa äänimaisemaa omalla äänellään. Olemme taivaassa. Näyttämöllä nähdään valuvaa usvaa ja pilviä heijastettuna kankaisiin. Pilvien välissä loistaa sinisenä maaplaneettamme Tellus.
Näyttämön toisessa laidassa nähdään itse paholainen, Mefistofeles (Juha Varis). Mefistofelesin punainen ja synkkä näyttämökuva on vastakkain Jumalan kirkkaan ja vaalean sekä rauhoittavan ja kaikkitietävän olemuksen kanssa. Kun Jumala ja Mefistofeles laskeutuvat tarkastelemaan maaplaneettaa, paholaisella on käsissään nukke, Faust.
Faust nähdään aluksi nukkena katselemassa maapalloa yhdessä Jumalan ja paholaisen kanssa, ennen kuin näytelmä siirtyy maan päälle.
Faust sopii Vallilan Kansallisteatterin näyttämölle
Olin ensimmäistä kertaa vierailemassa Vallilan Kansallisteatterissa ja kokemus oli mieleenpainuva. Varsinkin Faustin osalta teatteri toimii oivallisena miljöönä. Oli mahtavaa tuntea, miten eri äänitehosteet tuntuivat kehossa resonanssina ja värähtelynä. Saman aikaisesti näyttämöllä saatettiin nähdä pyörönäyttämöllä liikkuvia näyttelijöitä ja lavasteita sekä samaan suuntaan liikkuvia projisointeja. Tuntui, kun koko maailma olisi pyörinyt ympärillä.
Faustin skenografinen työryhmä on onnistunut synnyttämään tilanteita näyttämöllä, jolloin katsoja voi kokea vahvoja kehollisia kokemuksia. Ajattelen, että synkroniassa kulkevat audiovisuaaliset elementit auttavat katsojaa uppoutumaan esitykseen havaintoprosessin motorisen luonteen takia. Jos havaitut elementit ovat ristiriidassa, ei uppoutumista välttämättä tapahdu niin voimakkaasti.
Kristiina Halttu esittää useita rooleja, mutta mieleenpainuvampana jäi hänen vahva tulkintansa noitana. Marzi Nymanin säveltämä tango oli jykevä ja voimakas. Nyman on säveltänyt lähes kaikki esityksessä kuultavat kappaleet, jotka rytmittivät hienosti esitystä eteenpäin. Ennakossa kuullut laulut jäivät tosin välillä äänentoiston ongelmien jalkoihin, jolloin sanoista ei saanut aina selvää. Tämä on varmasti korjaantunut esityksissä.
Esityksen kohokohta on kaikesta huolimatta viimeinen kohtaus, joka esitetään jälleen teatterin aulassa, kuten ensimmäinen kohtauskin. Katsojat ohjataan jälleen seisomaan aulaan ja ympärillä alkaa tapahtua. Isoja naamareita, rumpuja, valonheittimiä, ääntä, pimeyttä, karnevaalihenkeä, jännitystä, pelkoa…
Katsojana mietin jatkuvasti, että mitä nyt tapahtuu. Joka puolella aulatilaa tapahtuu eri asioita, ja katsojat ovat osana yhteistä hetkeä – rituaalia, joka tuntuu ja vaikuttaa jossain syvällä sieluni sopukoissa.
Voimakkaista ihmisyyteen liittyvistä kysymyksistä huolimatta teos nyrjäyttää katsojan mielenmaisemaa visuaalisuudella ja auditiivisilla elementeillä.
