Kansallisteatterin uutuusnäytelmä on visuaalinen, mutta suunnaton. Vallilan näyttämöllä nähtiin 2.3. torstaina Learin ensi-ilta. Vallilan näyttämö ja sen miljöö on yksi Helsingin hienoimmista teattereista kaikessa rouheudessaan ja rosoisuudessaan.
Lear on Shakespearin tunnettu klassikkoteos ja sen hän kirjoitti 1500-luvun loppupuolella. Ohjaaja, sovittaja ja suomentaja Tiina Puumalainen on tarttunut rohkeasti tähän klassikkoon ja sovittanut sen omalakiseksi teoksekseen.
Tartuntapinnat ovat mielenkiintoiset ja näkökulma teräväkatseinen. Esitys tuntuu hajoavan palasiksi, ja yhteinen sidos jää puuttumaan.
Visuaalinen kokonaissuunnittelu on Puumalaisen puolison Teppo Järvisen käsialaa, ja koreografiasta ovat vastanneet Jukka Haapalainen ja Sirpa Suutari-Jääskö.
Tarkemmat esitystiedot löydät tästä linkistä: https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/lear
Lear on visuaalinen, mutta suunnaton
Esityksen mainosmateriaalit ja ennakkoon julkaistut videot antoivat paljon odotusarvoa esityksen visuaalisuudesta. Ne toteutuivatkin mainiosti. Näyttämöllä nähdään LEAR -kirjaimet, jotka toimivat lavastuksena läpi näytelmän. Pariin otteeseen ne siirretään näyttämöltä pois ja tuodaan takaisin.
Niiden monimuotoinen käyttö kompastuu kuitenkin pian omaan nokkeluuteensa. Tuntuu, ettei lavastuksella ja esityksen kokonaisrakenteella ole toimivaa suhdetta toisiinsa.
Näyttämön päällä nähdään valoteos, joka välillä ruumiillistaa Learin tuntemuksia, ja välillä jakaa kohtauksia henkilöiden kesken. Omaleimainen ja visuaalinen ilme on sinänsä mielenkiintoinen ja oivalluksia täynnä oleva ratkaisu, mutta jääkö se silti polkemaan paikoillaan ja toistaa itseään?
Learissa nähdään Pyry Hyttisen ja Jukka Väisäsen videoita heijastettuna taustaverhoihin ja esimerkiksi pahvilaatikoihin. Ne luovat visuaalista taustaa näytelmän tapahtumille ja kehystää näyttämöä.
Esityksen musiikki on Hannu Rantasen käsialaa, joka ammentaa inspiraationsa argentiinalaisesta tangosta ja äänisuunnittelija Jani Peltolan moderni äänimaisema taustoittaa kohtausten intensiivisyyttä.
Monet esityksen eri osa-alueista jäävät kuitenkin oman onnensa nojaan, kun ne pakenevat pois esityksen keskiöstä. Olisiko tämä yksi keino ilmaista muistisairauden etenemistä Learilla?
Sinua voisi kiinnostaa myös: https://www.anttitaipale.fi/the-pimpsons/
Voimakasta ja riipivää näyttelijäntyötä
Näyttämöllä nähdään kova porukka: Katariina Kaitue on muistisairas Lear, jonka voimakas ja itsetietoinen hallitsija murenee pala palalta loppua kohden. Learin lapset Esa-Matti Long, Petri Liski ja Ilja Peltonen eivät oikein tiedä miten suhtautua äitinsä haparoiviin askeliin.
Sari Puumalainen, Petri Manninen, Maria Kuusiluoma ja Annika Poijärvi nähdään lavalla myös. Jokainen on omalla tavallaan Learin maailmassa mukana.
Manninen Gloucesterinä saa yleisön nauramaan hänen kanssaan ja yliampuva roolityöskentely sopii kyseiselle hahmolle. Hänelle, kuten monelle muullekin hahmolle, elämän päättyminen tulee kohtaloksi ehkä liian varhain.
Learista jäi päällimmäiseksi tunne, että esityksen osa-alueet pakenevat keskiöstä periferiaan, ikään kuin korostaen muistin pakenemista ulos ihmisestä. Teatterikokemus ja sen tulkinta on aina subjektiivinen ja tällä kertaa tämä esitys ei vakuuttanut ainakaan ensi-illassa.
