Kansallisteatterin uutuusnäytelmä vie Berliiniin. Näyttämöllä on työmaatolppia, varoitusnauhoja ja korokkeita, joiden yli näyttelijöiden tulee varovasti liikkua. Kulkureittejä ei ole montaa, sillä lavalla on niin paljon esteitä. On siellä myös harppu.
Harppua soittava henkilö astuu lavalle, kun katsomon valot pimenee. Hänestä näkyy vaan jalat esiripun ollessa osittain laskettu näyttämön eteen. On selvää, että me katsojat istumme teatterissa katsomassa alkavaa esitystä. Pian musiikin alettua Joelia esittävä Verneri Lilja tulee näyttämölle ja aloittaa hetken kuluttua avausmonologinsa. Tuntuu, että esitys alkaa rytmisesti väärällä jalalla, viipyillen ja ikään kuin odottaen sopivaa hetkeä. Ei ole kiire mihinkään.
Sanoja, lauseita, virkkeitä, monen sivun monologeja, kuvailevaa ja kertovaa. Sellaista on Nuoret Idealistit näytelmän käsikirjoitus. Näyttämöllä kuultava teksti on kuin romaania lukisi. Puhuttelevaa ja kommentoivaa.
Musta esirippu nousee hitaasti. Näyttämön lattia-aukosta ylöspäin puskeva savu korostaa esiripun alareunan valokeiloista muodostuvia pilareita, jotka kohoavat loppujen lopuksi täyteen korkeuteensa, ennen kuin katoavat näkyvistä.
Esirippuun heijastetaan teksti
”Olkoon tämä esimakua niistä helvetin tuskista, jotka kohtaamme, kun joudumme arvioimaan elämäämme jälkiviisauden mukanaan tuomalla tietoisuudella siitä, ettei pahinta olekaan kohdata ilmeiset virheemme, vaan ne tekomme, joita kerran pidimme arvokkaina.” -Franz Kafka.
Näyttämöllä nähdään kahden muusikon lisäksi yhteensä neljä näyttelijää. Pirjo Määttä, Jukka-Pekka Palo, sekä Aksa Korttila, Liljan lisäksi, ovat omaksuneet valtavan tekstillisen materiaalin.
Jos katsojan huomio herpaantuu hetkeksi pois tekstistä, on siihen palaaminen työn takana. Mistä äsken puhuttiin? Mihin sillä viitattiin?
Viittauksia käsikirjoituksessa on paljon. Sanoja, joita en ymmärrä ja sanoja, joiden merkitys jää tyhjän päälle.
Miten nämä neljä roolihenkilöä liittyvät toisiinsa? Koostuuko näytelmä jokaisen omasta tarinasta, onko tässä neljä tarinaa?
Hetkinen, nyt tuo näyttämöllä oleva, vaijereissa roikkuva, näyttelijöiden vapaan liikkumisen estänyt asia on noussut hieman ja siitä hohtaa valo. Ei, on se ollut noin koko ajan.
On sen pakko olla noussut, koska nyt tuo näyttelijä istuu sen sisällä niin, etten näe hänen kasvojaan. Nyt keskityn, että milloin se nousee. Nouseeko se vai ei?
Näyttelijä kantaa kukkia näyttämölle ja alkaa sitoa niistä kimppua.
Ilmapalloja, heliumkaasupullo ja siitä tuleva hauska ääni…ja nyt näyttämön lattian aukosta nousee valtava kattokruunu.
Teoksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Michael Baran, jonka kädenjälki näkyy teoksen omaleimaisuudessan vahvasti.
Tarkat esitystiedot löydät täältä: https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/nuoret-idealistit
Väliajalla juomme ystäväni kanssa lasilliset kuohuviiniä ja syömme leivokset. Leivoksista toinen on vegaani ja toinen tavallinen. Yritämme ottaa selfien, mutta emme ehdi, tai kehtaa.
Toinen näytös
Nyt monologit ovat vähän lyhyempiä, dialogiakin on.
Välillä näyttelijät puhuvat mikrofoneihin. Siis tavallisiin, ständissä oleviin mikrofoneihin. Vaikka heillä on myös langattomat mikit. On niissä eri ääni, eri tunnelma. Ääni välittyy toisella tavalla.
Henkilöiden tarinat kietoutuvat yhteen nyt selkeämmin ja kukkia on yhä enemmän näyttämöllä. Aiemmat epäselvät konfliktit alkavat saada merkityksiä ja yhdistyä odottamattomalla tavalla toisiinsa.
Nyt se lattialla ollut asia on ilmassa, korkeammalla kuin kattokruunu. Se on katto, jonka välistä valokeilat osuvat kukka-asetelmiin ja näyttelijöihin.
Sinua voisi kiinnostaa myös: https://www.anttitaipale.fi/kansallisteatterin-uutuusnaytelma-on-visuaalinen-mutta-suunnaton/
Enää puuttuu vain seinät, niin näyttämö muuttuisi kokonaiseksi huoneeksi.
Raskassoutuinen alku on historiaa, kun tarinoiden yhteys alkaa kirkastua ja alan vihdoin ymmärtää mistä on kyse. Esitys on tasapainoinen kokonaisuus, joka pohjautuu vahvalle tekstille, näyttelijöiden ammattitaidolle ja kyvylle käsitellä tekstiä niin, että sen merkitykset välittyvät katsomoon saakka.
Nyt ne seinät nousevat, olemme Jukka-Pekka Palon esittämän J:n huoneessa Berliinissä, jossa Petra, Emmi ja Joel ovat vieraina. He istuvat onnellisina pöydän ääressä, syövät J:n tuomaa noutoruokaa, juovat samppanjaa ja ovat yhdessä. Myös muusikot ovat heidän kanssaan.
Esitys kelaa tarinat yhteen alkaen reunoilta ja polveutuu kohti keskusta. Tavanomaisesta poikkeava kerrontatyyli ja estetiikka on virkistävää ja raikasta. Näytelmä vaatii katsojan herkeämätöntä huomiota. Aina viimeisiin aplodeihin asti.
Viimeinen kohtaus, pöydän äärellä, musiikin soidessa tuntui toisaalta aivan liian pitkältä, mutta samalla juuri sellaiselta kestolta, jota näytelmä kaipasikin. Katsoja sai tuulettaa kokemaansa musiikin kanssa ja avulla, sekä käydä läpi koettua teatteriesitystä.
Tämä kirjoitus ja sen tyyli sai inspiraationsa Nuoret Idealistit käsikirjoituksen tyylistä, joka koostu aluksi irrallisilta tuntuvista asioista, ennen kuin ne nivoutuvat tiiviiksi ja toimivaksi kokonaisuudeksi.
