KOM-teatterin Nukkekoti vavisuttaa terävyydellään ja tarkalla katseellaan. Henrik Ibsenin 1879 kirjoittama näytelmä aiheutti kohua aikalaisyleisön parissa sen yhteiskuntakriittisen otteen takia.
KOM-teatterin version on dramatisoinut ja ohjannut Mikko Roiha, jonka käsittelyssä teoksen pääparina nähdään kaksi pohjalaista miestä Aron ja Heikki, jotka kipuilevat kummatkin tahoillaan.
Tarkat esitystiedot löydät tästä: https://kom-teatteri.fi/ohjelmisto/nukkekoti/
Lippu saatu.
Nukkekoti ravistelee sukupuolien esittämistä näyttämöllä
Näyttelijöiden esittämät roolihahmot ja heidän näyttämökehonsa Nukkekodissa ovat sekoitettu tavalla, joka ei alistu ennaltamääriteltyihin ajattelumalleihin.
Roolitusta voisi tarkastella vallalla olevan sukupuolen moninaisuuden käsitteen mukaan, mutta kiintoisaa KOM-teatterin teoksessa on sukupuolten sijaan ihmisyys.
Heille, joille Nukkekoti on vieraampi, niin kertauksena: näytelmän päähenkilöt ovat Nora ja Torvald Helmer. Heillä on 3 lasta sekä hyvä ystävä, joka vierailee heillä usein, on tohtori Rank. Lisäksi näytelmässä nähdään sisäkkö Ann-Marie ja Noran lapsuuden ystävä rouva Linde. Asianajaja Krogstad on näytelmän vastavoima, joka sekoittaa tilanteen.
KOM-teatterin versiossa nähdään Noran ja Torvaldin sijaan Aron (Aleksi Holkko) ja Heikki(Niko Saarela). Tohtori Rank on muuntunut Frankiksi (Markus Riuttu), rouva Linde Kirsi Lindéniksi (Vilma Melasniemi) sekä Nils Krogstad Nielseniksi (Tiina Weckström).
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: https://www.anttitaipale.fi/teatterikokemus-jossa-kaveltiin-lahes-4-kilometria/
Teos pyörittää roolituksella sukupuolen esittämisen raikkaalla tavalla uuteen valoon, joka ei kysele, alleviivaa tai pyydä anteeksi. Eikä anteeksipyydeltävää edes ole.
Melasniemen ja Weckströmin esittämät hahmot löytävät toisensa jälleen (heillä on yhteinen menneisyytensä myös). Tätä voisi tulkita kahden naisen matkana, jos tarkastellaan näyttelijöiden edustamaa ja erityisesti oletettua sukupuolta.
Teatterissa tapahtuva näyttelijän ja roolihahmon yhteensulautuminen (coneptual blending) tuottaa mielestäni kiinnostavamman tarkastelukulman aiheeseen. Näyttelijän esittämä roolihahmon näyttämökeho voi olla jotain enemmän ja jotain muuta, kuin näyttelijä itse. Tämä on teatterin ydintä.
Nukkekodin roolihahmot ensivilkaisulla muistuttavat ja synnyttävät merkityksiä jostain tutusta ja tunnistettavasta, ehkä stereotyyppisestä ajattelusta (katsojan näkökulmasta). Tämän teoksen osalta roolihahmot hälvensivät usein vähemmistöjen kuvauksiin liitettyjä esittämisen tapoja, ja ne myös häivyttivät sukupuolen sosiaalisia rajoja siten, että näyttämöllä nähtiin ihmisiä ihmisyyden takia.
KOM-teatterin Nukkekoti vavisuttaa terävyydellään
Roihan sovittama ja ohjaama Nukkekoti on visuaalisesti tarkka, muutaman valotilanteen esitys, jossa näyttelijäntaide korostuu. Näyttelijöiden keskinäinen työ on eheää ja varsinkin Holkko Aronina yltää henkeäsalpaavaan roolisuoritukseen.
Ibsenin kirjoittama teos on yksi länsimaisen teatterihistorian kaanonin merkkiteoksia ja tämä tulkinta siitä nousee tarkkasilmäisyydellään Nukkekodin esitysten kaanoniin. Roihan ’vapaasti kääntämässä’ versiossa mutkat on laitettu suoriksi ja käsikirjoitukseen on valittu tärkeimmät kohtaukset tiivistäen.
Sovitus rullaa eteenpäin, eikä jää pohtimaan liikaa. Näyttelijöillä on kuitenkin aikaa saattaa omat kaarensa loppuun saakka.
Teoksen terävyys syntyy siitä, että näyttelijät tietävät tasan tarkkaan, mitä ovat tekemässä ja miksi. Ajattelun kirkkaus näkyy kaikesta läpi.
Teatteri&Tanssi+Sirkus -lehdessä (04/23) on ohjaaja Mikko Roihan haastattelu, jossa hän kertoo pohtineensa, kuinka ohjaajan ja näyttelijän väliltä on katoamassa intensiivinen yhteistyö, jossa molemmat etsivät ja haluavat löytää asian ytimen teoksesta.
Nukkekodissa ydin ainakin välittyi katsomoon saakka.
Nukkekoti synnytti huojentavan olon
Esitys sai aikaan paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Mietin valintoja ja esityksen rakennetta. Pohdin, miksi roolitus oli valitun kaltainen, mitä miespari edustaa, oliko heidän ystävänsä Frank Heikin ja Aronin kolmaspyörä, jota en aiemmin ole osannut Nukkekotia lukiessani ajatella.
Jossain vaiheessa koin kehossani helpotuksen tunteen, eräänlaisen katharsiksen, kun ymmärsin, että vähemmistöjen ja sukupuolien kuvaus näyttämöllä voi olla tuulettunutta ja raikasta, ilman vanhoja stereotypioita.
Välillä mediassa ja varsinkin sosiaalisessa mediassa käydyt vauhdikkaat keskustelut siitä, kuka saa esittää ja mitä voivat uuvuttaa ja kyseenalaistaa sitä, mikä teatterin funktio on. Olemmeko me menossa kohti dokumenttiteatteria, jossa jokainen voi esittää vain itseään?
Onneksi Nukkekoti palautti uskon teatterin voimaan ja siihen, että se on paikka illuusiolle, realistiselle tulkinnalle ja sille, että taide aina peilaa tulevaisuuden yhteiskuntaa. Suunta on oikea.
