Mitä äärimmilleen ja päälaelleen käännetty käsikirjoitus paljastaa näytelmässä?Lukuaika noin 7 minuuttia

Mitä äärimmilleen ja päälaelleen käännetty käsikirjoitus paljastaa näytelmässä? Vallilan Kansallisteatterissa 23.11.2022 kantaesityksensä saanut Sultanaatti on Laura Ruohosen kynästä taituroitu teos, joka sijoittuu 1500-luvun Suleiman Suuren eli ”Supin” aikakauteen.

Ruohosen teksti on toisaalta laajaa ja yli aikakausien sekä historian katsovaa, yhtäältä tarkkanäköistä, absurdia ja sellaista, joka kääntää asiat päälaelleen ja virittää teemat äärimmilleen.

Kansallisteatterin nettisivuilla teoksesta kerrotaan näin:

”Esitys törmäyttää tarunhohtoisen valtakunnan ylellisen elämän loputtomine juhlineen, juonittelevine poliitikkoineen ja vakoojineen muiden sivilisaatioiden merkillisyyksien ja oman aikamme ennakkoluulojen kanssa. Lopputuloksena on niin naisten sultanaatti kuin kielen ja ajatusten teatterillinen riemujuhla!”

Tarkat esitystiedot löydät täältä: https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/sultanaatti

*Lippu saatu

Kuva Cata Portin.

Sultanaatti pitää sisällään historian tapahtumia ja ne näyttämöllistetään sadun keinoin.

Vaikeat, ankeat ja ikävät tapahtumat kääritään helposti pureksittavaan muotoon, jolloin katsojalle tarjoutuu mahdollisuus tarkastella niitä etäämmältä ja nauraa niille, mutta myös omille ajatuksilleen.

Tässä tekstissä käyn läpi pintaan nousseita ajatuksia ja tunnelmia ensi-illasta.

Sultanaatti vie katsojan mukaan sadun maailmaan, jossa historia toistaa itseään

Näytelmän käsikirjoitus Ruohosen mukaan on syntynyt väljästä historiallisesta kehyksestä, joka on vapauttanut hänen luovuutensa toimimaan tiettyjen reunaehtojen mukaisesti ja auttanut häntä näkemään isojen muutosten syviä virtoja kirjoittaessaan teosta.

Käsiohjelmassa hän kertoo, että monet esityksessä olevista repliikeistä voisi olla suoraan ajankohtaisista uutisotsikoista lähtöisin.

Herää väkisinkin ajattelemaan, että historia toistaa itseään uudelleen ja yhä uudelleen. Emmekö me koskaan opi siitä, mitä ihmiskunta on tehnyt aiemmin?

Sinua voisi kiinnostaa myös: Nämä 3 sitkeää myyttiä liittyy yhä teatteriin

Näytelmän rakenteesta ja juonesta

Esitys alkaa siitä, kun Venetsian vakooja Henna Sormunen saapuu näyttämölle kertoen mistä oikein on kyse. Alusta alkaen oli selvää, että olemme matkalla kohti satua, jossa mitä vaan voi tapahtua.

Henna Sormusen hahmo kertoi ja kommentoi yleisölle tapahtumia. Kuva: Cata Portin.

Esityksen päähenkilö Sulttaani Paavo Kinnunen on pettynyt elämäänsä, sillä maailma ei koskaan ole sellainen, mitä hän haluaisi. Hänen tyrannimainen johtajuutensa ja tästä päivästä katsottuna julma ja häpeällinen maailmankatsomuksensa pitää hänet vallankahvassa.

Kaikki muuttuu kuitenkin äkisti, kun Rossa Marja Salo astuu näyttämölle. Sultaani ja Rossa ihastuvat ja pian heidän suhteensa syvenee. Kirjaimellisesti.

Lapsia syntyy ja Rossa pääsee vaikuttamaan myös miehensä poliittisiin ajatuksiin.

Sultaanin lapsuuden ystävä ja nykyinen neuvonantaja Visiiri Markku Maalismaa juonittelee ja keplottelee sekä on silminnähden varautunut Rossan suhteen. Visiirillä on oma näkemys valtakunnan tulevaisuudesta, jossa naisilla ei ole minkäänlaista asemaa.

Salon esittämä Rossa pääsee soluttautumaan Sulttaanin suosioon ja Visiiri joutuu keksimään uusia suunnitelmia.

Jani Karvisen esittämä Kapteeni KP on Visiirin oikea käsi ja joutuu esityksessä heittopussiksi, joka joutuu tilanteeseen, jos toiseen, ehkä ilman omaa tahtoaan.

Saima Haapsalo esittää liudan sivuhahmoja, joista ehkä päällimmäisenä jäi mieleen henkikö, jolla oli hieno päähine, joka oli tehty värikkäistä pilleistä.

Näyttämöllä nähtiin pyörönäyttämö, joka olikin käännetty päälaelleen. Kuva: Cata Portin.

Päälaelleen käännetty pyörönäyttämö

Tavallisesti teatterissa nähtävä pyörönäyttämö on pyörivä lattia, jonka päällä liikkuvat vaihtuvat näyttämötilanteet.

Tällä kertaa pyörönäyttämö on käännetty ylösalaisin ja koko näytelmän lavastus perustuu valkoisille verhoille, joita käytetään mielikuvitusrikkaasti kohtauksesta toiseen.

Lavastussuunnittelu on Kaisu Koposen käsialaa.

Näyttämökuva tuo mieleen jonkinlaisen historiallisen jatkumon, jossa asiat kiertävät kehää ja toistuvat aina säännöllisin tai epäsäännöllisin väliajoin.

Välillä yksi sektori avautuu ja sen tapahtumia tarkastellaan lähemmin. Sitten se suljetaan ja siirrytään seuraaviin tapahtumiin.

Välillä verhojen läpi katsotaan varjokuvia ja ikävät tapahtumat piirtyvät kankaisiin.

Verhot tarjoavat pakopaikan sekä suojan, toisaalta sen, mitä verhon toisella puolella nähdään ja toisella puolella jää näkemättä.

Yhdessä hetkessä ajattelin pyörivää, valkoisten verhojen päällystämää muotoa maaplaneettana, jota me katsojat ulkopuolelta tarkastelemme. Varsinkin niissä hetkissä, kun käsikirjoitus käsitteli ilmaston lämpenemistä, ilmastonmuutosta tai ihmisen ja luonnon välistä suhdetta.

Kapteeni ja Visiiri juttelevat, kun Sultaani on kääriytynyt kärsimykseensä. Kuva: Cata Portin.

Kiellettyjen sanojen lista: mitä saa sanoa, ettei kukaan vaan loukkaannu

Yksi kohtaus, jossa verhoihin heijastettiin kiellettyjen sanojen lista, jäi mieleeni. Millaisia sanoja saa puheessa käyttää, jotta kukaan ei vaan loukkaantuisi. Ajatus peilautuu mielestäni tämänhetkiseen keskusteluun, jossa ääriajattelun merkkejä suuntaan, jos toiseen on ilmoilla.

Mitä äärimmilleen ja päälaelleen käännetty käsikirjoitus paljastaa näytelmässä?

Esitys tuo absurdilla tavalla esiin ihmiskunnan historian tapahtumia ja niiden perusteluita esiin. Esitys paljastaa keinotekoisia järjestelmiä, joita ihminen on aikojen saatossa rakentanut ja tehnyt.

Vain siksi, että ihminen haluaa.

Esityksen jännite oli jossain kohdin kadoksissa ja mietin, johtuuko se tyylilajista vai jostain muusta. Pohdin myös esityksen jälkeen rytmiä ja tasapaksuutta: ovatko ne tietoisia valintoja vai kenties ensi-illan tuomaa tunnelmaa. Lopuksi esiintyjien huolestuneet, takariviin kohdistuneet ilmeet sai ajattelemaan, että oliko kyseessä sittenkin jotain muuta.

Maalismaa Visiirinä on valloittavan itsekeskeinen ja keplotteleva ja Salo on suloisen viekas, kun hän saa ajatuksiaan Sulttaanin vaikutuspiiriin. Kinnunen loistaa fyysisyydellään ja hänen sisällään näkyy kiehuva raivo, kun maailma ei ole sellainen kuin tahtoisi.

Salo ja Kinnunen loistavat näytelmän pääparina. Kuva: Cata Portin.

Sukupolvien ketju jatkaa kulkuaan

Paavo Kinnunen toi monesti myös mieleen nuoren isänsä Heikki Kinnusen.

Ajattelin, etten kirjoittaisi tätä tähän tekstiin, sillä ei ole mieltä vertailla vanhempia ja lapsia keskenään. Tämän teoksen kontekstissa, jossa historiallinen polku ja kiertokulku ovat kantavia teemoja, niin sallin sen itselleni.

Tarkoitukseni ei ole redusoida tai vertailla Paavo Kinnusen roolisuoritusta isänsä suorituksiin, vaan tuoda esiin jatkumon, joka näyttämöllä nähdään.

Näyttelijäntaide loistaa, siirtyy ja kehittyy sukupolvelta toiselle ja katsojana siinä on jotakin nostalgista.

Henkilökohtaisella tasolla esitys toi nostalgian tunteita muutoinkin mieleeni.

Olen nähnyt Marja Salon aikoinaan Uuden Iloisen Teatterin kevätrevyissä esiintymässä 90-luvun puolesta välistä eteenpäin. 1994 oli ensimmäinen revyy, jonka itse näin livenä ja esityksessä nähtiin Kinnusen äiti Satu Silvo. Silloisen revyyn yksi kohtaus sijoittui Suleiman Suuren tiluksille ja taisi siinä Marja Salokin esiintyä.

Hauska yhteensattuma nousi pintaan melkein kolmenkymmenen vuoden takaa.

Millaisia muistoja sulla on ensimmäisestä teatterielämyksestäsi?

About the author

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *