Helsingin Kaupunginteatterin Kultalampi: miten muistisairautta käsitellään näyttämöllä?
*Näin esityksen kutsuvieraslipulla.
8.9. ensi-iltansa saanut Kultalampi Helsingin Kaupunginteatterissa laittaa ajattelemaan katsojan omaa suhtautumistaan muistisairautta sairastavaa ja hänen läheisiä kohtaan, mutta myös sitä, mille saa nauraa?
Näyttämöllä nähdään hurmaava pariskunta Ethel ja Norman, joiden kesänviettoa seurataan lähes kolmen tunnin ajan.
Esityksen viipyilevyys, tyhjät ja pimeät hetket sekä katsojaa poispäin työntävä luonne paljastaa katsojan omaa suhtautumista muistisairautta kohtaan.
Tekstissäni käyn läpi, miten näytelmässä esitettiin eri tavoin muistisairautta ja sen ilmenemistä sekä lopuksi sen, mitä Heidi Herala Ethelinä teki näyttämöllä.
Menin katsomaan ensi-iltaa tietämättömänä tarinasta tai juonesta ja yllätyin, miten oivaltavasti vakavia teemoja käsiteltiin käsikirjoituksessa ja näyttämöllä. Tässä näytelmässä nauretaan, vaikka sen tyylilaji ei ole komedia.
Helsingin Kaupunginteatterin Kultalampi ruumiillistaa muistisairauden teemoja eri tavoin
Näytelmä on ensiesitetty Broadwaylla jo 1979 ja tarinasta on tehty myös elokuva muutamaa vuotta myöhemmin, jonka päärooleissa oli Henry Fonda, Katharine Hepburn sekä Jane Fonda. Helsingin Kaupunginteatterin version on ohjannut Tuomo Aitta ja dramaturgina Sanna Niemeläinen.
Teoksen tarkemmat esitystiedot ja -kuvauksen löydät täältä: https://hkt.fi/esitykset/kultalampi/
Näytelmän keskiössä on Ethel (Heidi Herala) ja Norman (Juhani Laitala), jotka saapuvat Kultalammelle viettämään 48.:tta kesää yhdessä. Ethel touhuaa, ilmeisesti totuttuun tapaan, ympäri asuntoa ja laittaa sitä kesäkuntoon, toisin kuin Norman, jonka muisti on alkanut reistailla.
Ensimmäisen näytöksen alkupuolella nähdään kohtaus, jossa Ethel haluaa olla hetken yksin ja patistaa miehensä metsään poimimaan mansikoita. Norman vastustelee, mutta lähtee pitkin hampain liikenteeseen. Palattuaan hän on kauhuissaan, kun hän ei muistanut missä mansikat sijaitsevat, vaikka Ethel antoi selkeät ohjeet ja samoja mantuja on kuljettu jo 47 vuotta.
Tajutessaan tilanteen, Norman puhkeaa valtaisaan itkuun ja hänen vaimonsa yrittää rauhoittaa miestään kertomalla, että kaikki on varmasti ohimenevää ja kaikki vielä järjestyy. Kohtauksen lopuksi nähtiin auditiivisesti ja visuaalisesti esityksen vaikuttavin näyttämökuva, joka ruumiillisti Normanin tuntemukset ja ajatukset.
Sinua voisi kiinnostaa myös: https://www.anttitaipale.fi/etsin-pitkaan-minulle-sopivaa-aanikirjapalvelua-kunnes-loysin-taman/
Kultalampi ruumiillistaa muistisairaan kokemuksia näyttämöllä
Esityksen kudokseen on sisällytetty elementtejä, jotka kuvaavat ja peilaavat Normanin kokemuksia muistisairaudesta – ikään kuin ne olisivat hänen ulkopuolellaan. Jatkuvasti hajoava ulko-ovi, jota Norman ei saa korjattua, voisi viitata sairauden jatkuvaan etenemiseen ja siihen, ettei sairaudelle ole parannuskeinoa.
Toisaalta Normanin ja Ethelin puheissa olevat hyönteiset kasvavat hetki hetkeltä: aluksi Etheliä ärsytti pienet sääsket, joita metsässä lenteli, ja joita Ethel ei halunnut sisään taloon. Myöhemmin ne olivat hyttysiä ja yöperhosia ja lopulta hämähäkkejä, joita Ethel jahtasi harjan kanssa.
Näytelmän lopussa Ethel ja Norman katselivat hämähäkkiä silmiin ja totesivat sen hymyillen katselevan heitä takaisin uunin päältä. Hyönteisten koon kasvun voisi myös nähdä viittaavan sairauden jatkuvaan etenemiseen ja lopulta sen hyväksymiseen.
Normanin vanhassa putkiradiossa oli väriä vaihtava sahalaitakuvio, joka aina silloin tällöin aktivoitui surisemaan tai särisemään. Tietynlainen kohina Normanin sisällä ruumiillistettiin radion toimintoihin.
Kultalampi Helsingin Kaupunginteatterissa on viipyilevä ja työntää katsojaa poispäin
Esitys käsittelee muistisairauden eri näkökulmia perinteisen huonedraaman keinoin. Tyylilajille uskollinen näyttämöllepano on viipyilevä ja joskus tuo viipyilevyys tuntui tarpeettoman pitkälle. Jäin kuitenkin miettimään, mitä nuo näennäisesti liian pitkät hetket tarkoittavat tämän esityksen kudoksessa. Millaisia kehollisia tuntemuksia nuo minussa herättävät?
Kohtaukset erotettiin toisistaan esiripun sulkemisella ja musiikilla katsomon ollessa pimeänä. Nämä hetket asettivat katsojan tilanteeseen, jossa ulkoisten aistien tuomat havainnot minimoitiin ja huomio siirtyikin katsojan sisäiseen kokemukseen. Osa katsojista tosin otti kännykän käteen ja alkoi selaamaan sitä.
Helsingin Kaupunginteatterin Kultalampi -näytelmän ohjauksen hieno oivallus oli eräänlainen vieraannuttaminen esityksen sisällöistä. Ikään kuin katsoja asetettaisiin selkä seinää vasten ja hänet laitetaan tunnustelemaan itseään ja tekemään aktiivisia valintoja, miten suhtautua esityksen teemoihin.
Esityksen alussa esityksen tyylilaji ja se, mille saa nauraa teki esitykseen uppoutumisesta haastavaa. Saako muistisairaudelle nauraa? Onko tämä draama vai komedia? Miten minun katsojana tulisi suhtautua käsikirjoituksen teemoihin? Näiden kysymysten kanssa katsojaa työnnettiin aluksi poispäin esityksestä ja kehossa tuntui vetäytymisen tarve.
Alun hämmennyksestä huolimatta tyylilaji asettui uomiinsa ja naurua kuului katsomossa enemmän, kuin itkua.
”Tarvitsen kosketuskohdan todellisuuteen” Helsingin Kaupunginteatteri Kultalampi
Pääparin Ethelin ja Normanin lisäksi näyttämöllä nähdään heidän tyttärensä Chelsea (Emilia Sinisalo), jonka rooli jää lukkoon vanhempiensa vaikean tilanteen takia. Hänen suhteensa vanhempiinsa ei ole helpoin tai selkein ja sen avaaminen ei oikein luonnistu käsikirjoituksessa. Chelsean dramaturgia purettiin lähinnä kahden keskisillä keskusteluilla äidin ja isän kanssa, jotka selittivät lapsuuden tai nuoruuden traumoja.
Chelsean uusi aviopuoliso Bill Ray (Sauli Suonpää) toimi Normanin vastustajana ja eräänlaisena haastajana, vaikka taisi jäädä silti Normanin vallan kahvan alle. Suonpää teki aidon ja voimakkaan roolityön yrittäessään haastaa Normania.
Lisäksi näytämöllä nähtiin Charlie (Jussi Puhakka) naurukohtauksia saavana postimiehenä, sekä Billin poikaa Billyä esittävät Kuura Rossi ja Vertti Uusitalo, jotka vuorottelevat rooleissaan.
Näyttelijäntyössä parhaimmat hetket todellisuuteen nähtiin kuitenkin Heidi Heralan moniulotteisessa roolityöskentelyssä. Hänen tapansa käsitellä tekstiä on sellainen, joka saa hänen kehonsa pienetkin eleet syttymään eloon. Tietysti tämä on ihan näyttelijäntyön peruselementtejä, mutta Heralan työskentelyssä se korostui varsinkin hetkissä, joissa hän ilmaisi ja toimi monikerroksellisesti samassa hetkessä.
Esimerkiksi, kun hän puolusti jollekin miehensä muistisairautta ja ohjasi keskustelua johonkin toiseen suntaan, hänen ilmaisunsa monet suunnat olivat selkeät ja pohjautuivat johonkin todelliseen ja aitoon vaikeaan keskustelutilanteeseen.
Lisäksi Heralan vaikuttavat tunteenpurkaukset tytärtään kohtaan saivat katsojan kehon tuntemaan: Ethelillä ei ollut ketään muuta kenelle purkaa omaa painolastiaan, kuin oma tytär, joka tulee käymään pitkästä aikaa. Kovin tavanomaista vanhemman ja lapsen välistä vuorovaikutusta, eikös?
Koen, että tällaisessa huonedraamassa tarvitaan eräänlainen kosketuskohta todellisuuteen, kuten Norman sanoi näytelmän alkupuolella. Kosketuskohtia Kultalampi -näytelmä tarjoaa monen ikäiselle katsojalle, sillä jokaisella on aiheeseen varmasti oma näkökulmansa ja kosketuspintansa.
Jäin kuitenkin miettimään sitä, miksi esitys oli niin kepeä ja teksti niin humoristinen. Vaikka vaikeita asioita voidaan käsitellä huumorin keinoin, niin olisinko kaivannut kuitenkin enemmän syvempiä tasoja?
Jos tykkäsit tästä tekstistä, niin jaa se myös sun sosiaalisessa mediassa ja jätä kommenttia myös!
