Näytelmä joka menee pieleen on Helsingin Kaupunginteatterin uutuuskomedia! Se on vauhdikas ja tapahtumarikas, joka ei jätä yleisöään kylmäksi. Näytelmä sai ensi-iltansa 9.3. Arena-näyttämöllä, jonka katsomo oli lähestulkoon viimeistä paikkaa myyty loppuun. Farssi on nimensä mukaan kirjaimellisesti näytelmä, joka menee pieleen ihan jokaista osa-aluetta myöden.
Alkuperäisteoksen nimi on The Play That Goes Wrong ja näytelmän on suomentanut Mikko Koivusalo ja Arena-näyttämölle teoksen on ohjannut Pentti Kotkaniemi. Teos on alun perin kirjoitettu teatterikoulun lopputyöksi vuonna 2012 Lontoossa, jonka jälkeen se sai suuren suosion ympäri maailmaa. Se on kantaesitetty 4.12.2012 Old Red Lion Theatressa.
Näytelmä joka menee pieleen – kirjaimellisesti
Näytelmä, joka menee pieleen oli tämän kevään ensimmäinen ensi-ilta, jota pääsin seuraamaan. Toivotaan, että kulttuurilaitokset saavat pitää ovensa auki ja että asiakkaat uskaltautuvat takaisin teatterin katsomoihin.
Teatterilla on ihmeellinen voima antaa valoa ja vastapainoa synkkiin uutisiin, joita maailmalta kantautuu korviimme. Tämä farssi saa aikaan valtavia naurupyrähdyksiä, jotka jatkuvat näytelmän edessä aina ensimmäisten sekuntien alusta näytelmän loppuun saakka.
Näyttelijät laittavat itsensä monella tasolla alttiiksi ja luovat mitä erilaisimpia yllättäviä tilanteita näyttämölle sekä katsomoon. Näyttelijäntyössä nähdään tarkan rytmin lisäksi fyysistä komediaa Monty Pythonin hengessä.
Tässä artikkelissa käyn läpi päällimmäiseksi jääneitä ajatuksia skenografiasta ja loistavista roolisuorituksista.
Pieleen menneet lavasteet
Tämän näytelmän kohdalla nostan hattua koko skenografiselle työryhmälle, jotka ovat lähteneet ratkaisemaan näytelmän keskeisiä haasteita eli yllätyksiä täynnä olevaa lavastusta. Näytelmässä nähdään (parhaita paloja paljastamatta) hajoavia verhotankoja, jatkuvasti irtoavaa takan reunusta sekä aina väärässä paikassa olevaa puhelinta, johon epätoivoisesti yritetään päästä puhumaan.
Edellä mainittujen asioiden lisäksi nähdään vielä paljon muuta, en halua pilata näitä yllätyksiä sinulta ennakkoon, jos aiot mennä katsomaan näytelmän itse. Tekninen työryhmä on päässyt ison haasteen eteen ja käyttämän mielikuvitustaan niin laajasti kuin on mahdollista. Teatterin illuusio konkretisoituu myös lavasteiden kautta, jotka usein saattavat jäädä huomiotta, kun teatterikokemuksesta puhutaan. Tämän esityksen jälkeen tilanne on varmasti toinen.
”Teatterissa hienointa on, että teatteri on lapsellisin kaikista taiteen lajeista…tästä lapsellisuuden eheytymättömästä aarreaitasta Näytelmä joka menee pieleen ammentaa loputtoman määrän sattumuksia ja kommelluksia”.
Pentti Kotkaniemi
Toisen näytöksen aikana tuntui, että näytelmän juoni ja sisältö ovat toissijaisia, kun näyttämöllä tapahtui jatkuvasti niin paljon, ettei aina tiennyt mihin kiinnittää huomionsa. Jossain vaiheessa mietin, että mitäköhän tässä nyt oikein tapahtuu, kun havaintoprosessi ylikuormittui kaikesta nähdystä ja koetusta.
Kaaosta esityksen loppupuolella riittää. Usein farsseissa roolihenkilöiden juonilinjat ovat ne, jotka menevät solmuun, mutta tässä näytelmässä menee moni muukin asia solmuun, että kannattaa pitää hoksottimet tarkkana katsomossa. Näytelmän voisi katsoa mielellään uudelleen, jotta saisi napattua kaikki yksityiskohdat paremmin haltuun.
Sinua voisi kiinnostaa myös: https://www.anttitaipale.fi/bolla-vakeva-kuvaus-rakkaudesta/
Fyysisen komedian roolisuorituksia
Lavalla nähdään tuoreita kasvoja ja pidempään Kaupunginteatterin lavoilla esiintyneitä komediakonkareita. Jokainen näyttelijä laittaa itsensä likoon, kun taistelukohtauksia, pyörtymisiä, kaatumisia ja käden päälle kävelyitä nähdään tuon tuosta mitä yllättävämmissä tilanteissa. Ja meno kiihtyy kohti loppua.
Näytelmä sijoittuu Pääkaupunkiseudun Polyteknisen Draamaseuran ensi-iltaan, jossa harrastajanäyttelijät haluavat loistaa parrasvaloissa mahdollisimman hyvin omien kykyjensä mukaisesti tosin.
Eija Vilpas näyttämömestari Annena lisää kierroksia näytelmän edetessä. Aluksi hänen roolinsa on hieman pienempi, mutta tilanne muuttuukin radikaalisti toisessa näytöksessä, jolloin hänestä kuorituu varsinainen ”Charlien enkeli”, joka taistelee tähteydestä ja lavalla vietetyistä sekunneista.
Hänen roolihahmonsa ei kaihda keinoja, kun hän pyrkii viettämään aikaa näyttämöllä mahdollisimman pitkään, vaikka hänen (Eijan esittämän Annen) roolisuorituksensa ei nyt kovin hääviä ole. Anne joutuu lavalle yllättäen paikkaamaan toista näyttelijää ja lukee repliikkinsä käsikirjoituksesta suoraan, välillä myös muiden repliikkejä. Eijan esittämä huono amatöörinäyttelijä oli taidokkaasti veistetty karikatyyrinen, ehkä turkulaistyyppinen hahmo – ainakin murteen osalta.
Uusia kasvoja Kaupunginteatterissa
Florencea eli Sannaa esittää Linda Wiklund, joka loistaa voimakkaalla läsnäolollaan ja selkeällä ilmaisullaan. En ole Lindaa aiemmin nähnyt teatterissa, mutta esimerkiksi Kontio ja Parmas TV-ohjelmassa Saijana hänet olen nähnyt. Wiklundin hahmo haluaa näyttää mahdollisimman kauniilta katsojille koko ajan ja muistaa näyttää myös, kuinka kaunis mekko hänellä on yllään. Hän joutuu kohtaamaan monenlaisia vastoinkäymisiä ja välillä nähdään, kun häntä nostetaan ikkunasta ulos pyörtyneenä tai hän ilmestyy milloin mistäkin kaapista esiin.
Vilppaan ja Wiklundin kohtaamiset toisessa näytöksessä ovat yllättäviä ja ehkä näytäntöjen kuluessa heidän välilleen syntyy vielä voimakkaampaa kipinöintiä. Esityksessä on paljon teknisiä ja työturvallisuuteen liittyviä asioita, joita näyttelijät joutuvat pitämään mielessä ja usein jouhevuus syntyy toistojen myötä.
Vauhdikas ja tapahtumarikas
Joel Hirvonen esittää Masaa, Charlesin veljeä, eli Ceciliä (tai Kekiliä, niin kuin Anne sen sanoisi). Hirvosen roolityöskentelyä on ihastuttavaa seurata. Hänen kehollinen ilmaisunsa on äärimmilleen viritettyä ja taidokasta. Hänen koko kehonsa on läsnä kaikessa tekemisessä ja se vaikuttaa katsojaan paljon. Hirvosen Cecil on näyttelijä, joka on kokematon ja usein repliikin jälkeen hän varmistaa yleisöltä, miten se sujui. Välillä hänen rankka ja raivoisa ilmaisu vaihtuu silmänräpäyksessä vienoon ja epävarmaan hymyyn, jolla hän hakee itsevarmuutta yleisöstä.
Alex Anton on yksi vahvan fyysisen roolityön tekijä, joka joutuu useaan tukalaan tilanteeseen. Hän venyy (sananmukaisesti) epätoivon partaalle ja lavasteet hänen allaan hajoavat ja seinät kaatuvat päälle (kirjaimellisesti). Yksi lempikohtauksistani oli hetki, jolloin Antonin hahmo Thomas Colleymoore joutui pidättelemään pyörillä olevia lavasteita kaltevalla lattialla yllättävän pitkän ajan. Sekä Hirvonen että Anton olivat hiestä märkiä jo ennen väliaikaa, mutta varsinkin esityksen päätyttyä. Hirvonen roikkui lavasteissa vielä kiitosten aikana yrittäen päästä pois sieltä.
Konkarit Risto Kaskilahti, Matti Rasila, Eppu Salminen sekä Santeri Kinnunen tekevät taattua laatua ja luovat piinaavia tilanteita näyttämölle. Jokaisella on paikkansa näytelmän kudoksessa ja siinä, miten tapahtuvat etenevät kohti piinaavaa loppua.
Näytelmä joka menee pieleen pitää otteessaan loppuun saakka ja tuo iloa alkavaan kevääseen.
Esitys sopii kaikille, jotka haluavat päästä nauramaan. Mutta myös niille, jotka ajattelevat farssien olevan vain ovien paukkumista ja huutoa. Tämä näytelmä katsoo farssia eri kulmasta ja saa aikaan naurua jo heti ensi sekunneista lähtien. Yllätyksellisyys ja tarkka rytmi takaa viihtymisen Arena-näyttämöllä.
Näytelmän tarkemmat esitystiedot löytyvät tästä: https://hkt.fi/esitykset/naytelma-joka-menee-pieleen/
Lippu on saatu.
