Nyt se tapahtui, painajainen ensi-illan jälkeen. Teatteriesitykset eivät yleensä tule uniin, vaikka esitys olisikin voimakkaasti vaikuttava tai tunteisiin vetoava. Toisin kävi tällä kertaa…Painajainen vaivasi useaan eri otteeseen ja kaikki oli lähtöisin ensi-illassa olleesta, näyttämöllä luikertelevasta oliosta.
No mikä tämä olio sitten oikein on? Kerron siitä vähän myöhemmin, mutta ensin keskityn muihin asioihin, jotka eivät herättäneet painajaisia, vaan päinvastoin.
Esitys nosti pintaan monenlaisia ajatuksia, tunteita ja ehkä jopa ärsytystäkin.
Eiköhän lähdetä liikkeelle. Tässä tekstissä käyn läpi ensin esityksen perustietoja ja sitten siirryn kohti ensi-illasta nousseita ajatuksia ja tunnelmia ja lopuksi kerron, mistä ne painajaiset oikein saivat alkunsa.
Mitä jos minusta tulee me?
Esitys, josta tässä tekstissä kirjoitan, on Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa, joka on Espoon Kaupunginteatterin ja Klockricketeaternin yhteistuotanto ja esitys kantaesitettiin 31.1.2023.
Tarkat esitystiedot löydät tästä linkistä: https://espoonteatteri.fi/esitykset/lyhyt-episodi/
Esityksen on ohjannut Essi Rossi ja käsikirjoittanut Mikhail Durnenkov. Näytelmä koostuu viidestä eri kohtauksesta tai tasosta, jotka nivotaan lapsinäyttelijöiden laulamien kappaleiden avustuksella yhteen.
Esitys meinaa kaatua saarnaamiseen, sillä aiheet, joita näytelmässä käsitellään ovat äärimmäisen tärkeitä monessa eri merkityksessään. Ajattelen kuitenkin, että vaikeiden asioiden ruumiillistaminen asettaa katsojan selkä seinää vasten tarkastelemaan omaa suhtautumistaan käsiteltäviin aiheisiin.
Ristiriitaisia ajatuksia herättää myös lapsinäyttelijöistä koostuva kvintetti, jotka laulavat lastenlauluja, kuin olisivat päiväkerhossa ja piirtävät lattiaan. Erotuksena päiväkerhoon on se, että aiheet, josta kvintetti laulaa, ovat universaaleja ja voimakkaita.
Kun nuori puhuu hajoavasta tulevaisuudesta tai ihmisten taistelusta toisiaan vastaan tai siitä, että ”minusta pitää tulla me”, viesti on terävä kuin tikari ja se iskeytyy katsojan sieluun välittömästi.
Kvintetti pirtää lattiaan sienirihmastoa läpi esityksen, ja aivan loppumetreillä se yhdistyy rihmaston alkupisteen kanssa. Aivan kuin me ihmiset. Minä olen osa jotain suurempaa kokonaisuutta, eli ”meitä”, ja ehkä lopuksi me pystyisimme saavuttamaan jonkin alkulähteen, johon yhdistyä.
Miltä äänimaailma kuulostaisi, jos olisit maaplaneetan sisässä?
Esityksen äänisuunnittelusta vastaa Pauli Riikonen, joka on saanut Espoon Kaupunginteatterin värisemään. Melkein liitoksistaan. Äänimaisema toi mieleen tasaisen, jatkuvan rytmin, joka varsinkin esityksen loppupuolella toi väistämättä ajatuksen olosta maaplaneetan sisäpuolella.
Esityksessä taidettiin mainita mannerlaattojen jatkuvasta liikkeestä ja niiden aiheuttamasta äänestä. Se tottavie tulikin mieleen.
Äänimaisemassa käytettiin muutenkin kovia elementtejä: heitetyn tai tiputetun kiven ääniä, jyrinää ja jylinää sekä suulla tuotettuja kiljahduksia ja naksahduksia.
Se loi alkukantaisia tunnelmia, joita on vaikea pukea sanoiksi.
Kivi oli muutenkin läsnä läpi esityksen, pysyvänä ja vakaana. Kiveen projisoitiin monia eri teemoja.
Itseäni viehätti kovin Kiven esitelmä elämästään. Opettaja, lapset sekä normaaliutta ja auktoriteettia edustava tarkastaja kuuntelivat herkeämättä ehkä kaksi minuuttia Kiven esitelmää hiljaa.
Katsojat yleisössä kuuntelivat myös Kiveä. Mitä se sanoi? Sanoiko se jotain? Mitä minusta itsestäni nousee pintaan tässä tilanteessa? Alun hämmennyksen myötä vapautui tilaa aidolle kuuntelulle ja sille, mitä näyttelijät näyttämöllä ”kuulevat” lattialla olevan Kiven esitelmästä.
Sinua voisi kiinnostaa myös: https://www.anttitaipale.fi/7-kipeaa-haastetta-harrastajateatterikentalla/
Kyseessä oli siis tavallinen kivi näyttämön lattialla. Ja näyttämöllä oli hiljaista.
Tästä pääsemmekin kysymykseen siitä, mikä on normaalia ja mikä on tavallista? Esitys vastakkain asettelee voimakkaasti ja tuo ilmiöiden suhteita esiin ruumiillistamalla ne näyttämöllä.
Kerro jo niistä painajista seuraavana yönä
Painajaiset liittyvät vain yhteen elementtiin, joka nähdään esityksen loppupuolella. Kun kaikki on hajonnut, kun mitään muuta ei ole jäljellä, näyttämölle vaeltaa jokin kummajainen. Pitkä maassa möyrivä toukka, joka on iljettävä ja tulee ihan liian lähelle katsojaa.
Vaikka tiedän, ettei toukka ole oikea ja näen ompelusaumoja sen vartalossa, se silti alkoi pelottaa toisella rivillä. Asiaa ei helpottanut äänimaisema, joka muistutti kaukaisesti suoliston toimintaa, lorinoineen päivineen.
Kuvittele millainen äänimaisema voisi olla kastemadolla maan uumenissa. Pimeässä ja multaisessa savimaassa, joka on hieman kostea…
Niin, tämä toukka tuli uniini seuraavana yönä ja juoksin sitä pakoon.
Painajaiset johtuivat siis ainoastaan tästä toukasta, ei esityksestä tai sen sisällöistä.
Esitys laittoi kuitenkin ajattelemaan niitä omia ristiriitaisia tunteita, jotka esityksestä jäivät. Ristiriitaisuuden tunteesta löytyy jotain arvokasta ja sellaista, jota ei ehkä uskalla itsestään nähdä.
Lyhyt episodi sienisivilisaation universaalissa historiassa on loistava kuvaus siitä, millaisia me ihmiset olemme, mihin olemme menossa ja antaa mahdollisuuden ajatella, miten voisimme muuttaa suuntaamme.
Esitys alleviivaa ja käyttää korostustussia tietyissä kohdissa. Se hämmentää katsojaa ja ohjaa antautumaan esitykselle kokonaisuutena. Välillä se laittaa katsojan selän seinään vasten ja toisaalta, se antaa mielikuvitukselle tilaa niin paljon, että sen luoma näky toistuu vielä unessa.
