Torstaina 8.4. pääsin pitkästä aikaa teatteriin, kun teatteri Avoimet Ovet striimasi Open Road Show -teoksen ensi-illan Keikalla.fi -palvelussa. Open Road Show on Hanna Kirjavaisen sovitus ja ohjaus Steve Tesichin kirjoittamasta alkuperäisestä käsikirjoituksesta, joka on julkaistu vuonna 1992 nimellä On the Open Road. Pentti Saaritsa on suomentanut kyseisen alkuperäistekstin nimellä Taivasalla. Saaritsan tekstiä on esitetty Ilona -tietokannan mukaan aiemmin Helsingissä 1996, Lahdessa 2008 ja Kajaanissa 2011.
Kirjavaisen sovituksessa näyttämöllä nähdään Minna Kivelä ja Tiina Weckström. Kivelän roolihahmon nimi on Enkeli ja Weckströmin AL. Näytelmä sijoittuu teatterin tiedotteen mukaan ‘johonkin päin luhistuvaa länsimaista sivilisaatiota’. Päähenkilöt ovat maailmanlopun partaalla, keskellä sekasortoa ja epätoivoa sekä yksinäisyyttä. Vaikka kaksi henkilöä ovat matkalla yhdessä kohti Vapauden Valtiota, ei tukea tai sympatiaa heidän välillään juurikaan näy.
Kyse on valtapelistä
“Minulla saattaisi olla sinulle pieni homma tarjolla. Minä en lupaa mitään, ymmärrät kai. Kaikki riippuu työpaikkahaastattelusta. Jollet ole tottunut haastatteluihin, voin antaa hyödyllisen neuvon: Ole ihan oma itsesi. Jos kaikki luistaa hyvin niin luistaa, ellei niin sitten ei, vai mitä?”
AL
Näytelmän ensimmäinen repliikki asettaa roolihahmot valta-asetelmaan: AL lupaa auttaa Enkelin pois tukalasta tilanteesta, mikäli Enkeli suostuu kaikkeen mitä AL ehdottaa.
AL antaa Enkelille vinkin olla oma itsensä. Näytelmän aikana kuitenkin mietin, onko Enkeli oma itsensä, sillä prologin aikana hahmolle rakennettiin toinen kerros, toinen identiteetti – toiseus – joka sai alkunsa Kivelän hahmon kohtaamasta henkisestä väkivallasta, jonka jälkeen hahmo puki itselleen ylle maskuliiniset vaatteet, parran sekä ajolasit ja muutti omaa ilmaisuaan. Hänestä tuli maskuliininen mies.
Teatterin julkaiseman tiedotteen mukaan esitys kuuluu Teatteri Avoimien Ovien taiteelliseen Toiset-ohjelmistolinjaukseen ja sen alateemaan sukupuoli. Linjauksen tarkoituksena on näyttämötaiteen keinoin tarkastella toiseutta yhteiskunnallisena, sosiaalisena ja filosofisena ilmiönä. https://www.avoimetovet.fi/ajankohtaista/open-road-show-ensi-ilta-striimataan-suorana-lahetyksena/
Näytelmässä toistui monin eri tavoin asetelma siitä, ‘kuka vie ja kuka vikisee’ ja toisaalta kysymys siitä ‘kenen joukoissa seisot’. Roolihahmojen tilanteet vaihtelivat sekä polveutuivat ja heistä alkoi kuoriutua inhimillisiä piirteitä. Näytelmän alkuvaiheessa Enkelin kiitollisuudesta kumpuava halu halata ALia ei pääse toteutumaan, koska AL näyttäytyy olevan rationaalinen ja looginen, eikä halua sotkea tunteita tai läheisyyttä sarastavan ystävyyden sekaan.
Jossain vaiheessa Enkelin pinna katkeaa ja hän raivostuu jatkuvaan läheisyyden puutteeseen.
“Mä haluan vähän läheisyyttä. Mä haluan jotain avoimuutta tähän kaikkeen. Ja mä haluan sitä nyt. Just nyt. Mä haluan oppia tuntemaan sut, AL. Kerro mulle jotain henkilökohtaista itsestäs. Mä olen yksinäinen!”
Enkeli
Useassa Enkelin repliikissä ikävä toisen ihmisen läheisyyteen korostuu, ehkä tämän poikkeuksellisen vallitsevan tilanteen aikana, kun me ihmiset emme pääse näkemään ystäviämme tai perheitä.
Molempien hahmojen osalta kaipuu johonkin suurempaan voimaan on aistittavissa. Ehkä Vapauden Valtio, jota päähenkilöt tavoittelevat, on jotain abstraktia, eikä olemassa oleva paratiisi? Voisiko se olla mielentila?
Vapaus, ihmisyys ja ihmisarvo
Näytelmän viimeisessä kohtauksessa roolihahmot ovat ristiinnaulittuina ristille tuomiona Jeesuksen taposta, jota he eivät tosiasiassa tehneet, mutta olosuhteiden pakosta heidän oli langetettava itselleen tuomio, koska Jeesus Kristus tapettiin ja ruumis on toimitettava tappamistehtävän antaneelle henkilölle. Palkkioksi AL ja Enkeli saavat pääsyliput Vapauden Valtioon.
“Me tapoimme Jeesus Kristuksen niin, että kaikki ihmiset voivat olla vapaita. Me olemme teidän puolellanne. Vapauden arvoisia.”
Enkeli
Viimeisen kohtauksen aikana käyty dialogi vie näytelmän teemat henkilökohtaiselle tasolle ja koskettaa syvästi.
“Rikokset ihmiskuntaa kohtaan eivät eroa mitenkään ihmisyyden nimissä tehdyistä toimenpiteistä. Kaikki riippuu ajasta ja paikasta ja kulloinkin kyseessä olevan ihmisyyden statuksesta. Eri aikoina eri ihmisyys.”
AL
Tuo yllä oleva ALin repliikki avasi silmät jälleen sille, miten helposti jäädään jumiin omiin lokeroihin tai poteroihin, eikä välttämättä pystytä asettumaan toisen tilanteeseen: ymmärtämään toisia. Näytelmän mukaan ihmisarvo on riippuvainen siitä, miltä kantilta katsotaan ja millaisia asioita itse arvostaa elämässä. Pohtiessani nähtyä ja koettua jäin kaipaamaan lisää empatiaa meidän ihmisten väliseen olemiseen.
Henkilökohtaista ja universaalia samanaikaisesti
Samanaikaisesti Enkeli ja AL käsittelivät laajaa universaalia teemaa pelastumisesta ja valaistumisesta, mutta jollain maagisella tavalla se oli henkilökohtaista ja intiimiä. Ristiinnaulittujen taustalla olleessa videossa oli heijastettuna ikään kuin hahmojen varjot, jotka nousivat itse ristiltä pois. He vapauttivat itse itsensä.
“Olen sokea matkalla kotiin, matkalla vapauden valtioon”
“Minä tiedän että sinä riiput ristillä, se on tosiasia, mutta minä näen jotain muuta. Näen miehen, jolla on kädet levällään niin kuin hän olisi valmis syleilemään koko maailmaa. Ystäväni, sinä olet kuin mestariteos.”
AL
Mestariteokset kaikuivat läpi näytelmän. Niitä oli soivassa musiikissa, filosofisissa lainauksissa sekä museosta anastetuissa tauluissa. Näytelmän lopussa kuitenkin päästiin olennaiseen, jonka yksi lause kiteytti: “Ystäväni, sinä olet kuin mestariteos”
Näytelmässä on paljon kerroksia, joten suosittelen näytelmää jokaiselle katsottavaksi ja varsinkin koettavaksi. Esityksessä on paljon kehollisia piirteitä ja näyttelijät antavat lavalla kaikkensa. Tunteilta ei voida välttyä.
Livestriimin hankaluus teatterissa tuli kuitenkin jälleen esiin, kun näyttelijöiden kehollista ilmaisua ei tueta: leikkauksia tehtiin usein elokuvan tai televisiokuvauksen näkökulmasta, kun taas teatteria taltioidessa näyttelijöiden luoma mielikuvituksellinen maailma avautuu parhaimmillaan, jos katsoja voi nähdä näyttelijöiden eleet, ilmeet ja kehonkielen kokonaisuudessaan yhtäjaksoisesti.
Mikäli kehittyvä kohtaus leikataan kesken johonkin epäolennaiseen (teatterin näkökulmasta katsottuna) yksityiskohtaan, keskeytyy katsojan kehollinen samaistuminen ja hän putoaa pois yhteisestä pelistä. Fyysisessä teatterissa katsoja voi itse valita mitä näyttämöltä katsoo, mutta livestriimissä päätöksen tekee joku muu.
Teatterin keskiössä oleva kehollisen samaistumisen prosessi vaatii jatkuvaa toisten kehojen tarkkailua ja havainnointia – varsinkin, kun Open Road Show’ssa kaksi näyttelijää käyttävät kehojaan useiden eri tasojen ilmaisemiseen. Jos haluat lukea pro gradu -tutkielmani kehollisen samaistumisen prosessista voit lukea sen tästä linkistä: http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202005272357
Olen ajatellut kirjoitella pieniä tekstejä nähdyistä ja koetuista esityksistä tänne blogiin. Tässä Kinky Boots 2.0 arvio: https://www.anttitaipale.fi/kinky-boots-2-0/
Haluaisitko sinä lukea lisää esitysarvioita?
Open Road Show -työryhmä: Sovitus ja ohjaus Hanna Kirjavainen Teksti Steve Tesich Rooleissa Tiina Weckström, Minna Kivelä Skenografia Ia Ensterä Äänisuunnittelu Juuso Voltti Valosuunnittelu Jere Kolehmainen Esityskuvat: Mitro Härkönen Esitykset jatkuvat syksyllä 2021 Teatteri Avoimissa Ovissa, päivämäärät ilmoitetaan keväällä. Kaikki valokuvat ovat Teatteri Avoimet Ovet mediapankista: kuvaaja Mitro Härkönen.
Comments