Paljastaako uutuusnäytelmä jotain katsojan pimeästä puolesta? Me ihmiset näemme arkipäiväisessä elämässä monia tilanteita, joissa ajaudumme hakemaan syyllisiä asioihin ja tapahtumiin ympärillä olevista ihmisistä tai yksinkertaisesti kaadamme pahan olon toisen henkilön niskaan ilman, että olisi tarkastellut sen suuremmin omaa sisintään tai toimintaansa.
Välillä tuntuu, että kuljemme autopilotin lailla maailmassa ja emme havainnoi ympärillä tapahtuvaa elämää. Katse on kiinni älypuhelimen näytössä, koska jotain tärkeää voi jäädä huomaamatta.
Kadulla kävellessä ihmiset eivät huomioi toisia, hymyile tai kiitä, kun avaat oven vieraalle. Ei kai me ihmiset vaan etäännytä toisistamme? Onko edelliset muutamat vuodet vaikuttanut meidän ihmisten käyttäytymiseen niin, ettei uskalleta enää kohdata toista ihmistä ihmisenä?
Itse syyllistyn yhtä lailla kännykän näpyttämiseen ja sen tuijottamiseen usein ja hyvin pian huomaakin, että ei siellä mitään sen erikoisempaa kuitenkaan ole… Tulipas tähän alkuun saarnaus aiheesta, mutta tällaisia ajatuksia torstain ensi-ilta sai aikaan.
Tärkein ajatus, joka mieleeni on nyt viikonlopun aikana tulvinut on se, että tietoinen läsnäolo ympäröivän maailman kanssa ja omien ajatusten tietoinen reflektointi suhteessa siihen, miltä maailma näyttäytyy omasta mielestä, olisi paikallaan tässä epävarmassa ja muuttuvassa maailman tilanteessa.
Mutta nyt mennään itse näytelmään, paljastaako uutuusnäytelmä jotain katsojan pimeästä puolesta?

Kenelle tai mille sinä olet myynyt sielusi edellisen kerran?
Helsingin Kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä sai torstaina 26.1.ensi-iltansa Runar Schildtin ja Juha Hurmeen näytelmä Asmodeus ja 1313 sielua. Hurme on ohjannut esityksen, dramatisoinut Schildtin alkuperäisnovellin sekä käsikirjoittanut näytelmän toisen puoliajan.
Esitys oli raikas valinta Kaupunginteatterin ohjelmistoon ja viritti pienen näyttämön näyttelijät vauhdikkaaseen vetoon, joka rullasi eteenpäin sujuvasti.
Esityksen tarkat tiedot ja käsiohjelman löydät tästä linkistä: https://hkt.fi/e-program/asmodeus-ja-1313-sielua/
Esitys osaa yllättää katsojan monella tavalla: fyysinen ja karikatyyrinen näyttelijäntaide, taitavat muusikot luo äänimaisemia näyttämöllä ja hyvinkin ajankohtaiset teemat, jotka ovat esillä nyt, menneessä maailmassa sekä tulevaisuudessakin.
Esitys svengaa ja luo omalakisen rytmin heti esityksen alussa. Piia Komsi luo kehollaan upeita äänimaisemia ja korkeat koloratuurisopraanon sävelet soivat kauniisti pienen näyttämön katsomossa.
Asmodeusta näyttelevä Vappu Nalbantoglu tekee taidokkaan roolisuorituksen paholaisen kätyrinä ja lähtee pirunluolastaan kohti Suomea hakemaan 13:a sielua. Tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1913, jossa älypuhelimia tai muita laitteita ei juurikaan ollut. Asmodeus tarvitsee vain 13 allekirjoitusta voittaakseen vedon, jonka hän paholaisen kanssa löi.
Sielu myydään allekirjoituksella tai tai puhelinta klikkaamalla
Aikoinaan luvan saaminen oli työn ja tuskan takana, ei vain voinut klikata hyväksyen käyttöehtoja, vaan sopimukseen piti keskittyä ja tietää, mitä oli tekemässä.
Kuinka monet käyttöehdot sinä olet hyväksynyt ilman pitkän sopimustekstin lukemista? Mä ainakin olen…
Asmodeus kuitenkin hoitaa homman, sillä hänellä on varmasti myös tuuria. Ihmiset, joita hän tapaa, ovat kaikki hieman epäonnisia tai muuten helposti mukaan houkuteltavia. Heillä on jokin kipupiste tai paikka, johon Asmodeus osaa törkätä oikealla tavalla. Vähän kuin me ihmiset tänä päivänä.
Kun näen riittävästi kuntopyörämainoksia ja siihen liittyviä artikkeleita eri muodossa, asiakaskokemuksia ja tuloksia, mitä sillä pyörällä on saatu aikaan, on minunkin ostettava kuntopyörä pölyttymään huoneen nurkkaan.
Toisaalta, näin vaalien alla alkaa toisenlainen sielujen kauppa. Kenen joukoissa seisot?
Vahvoja puheita, agendoja, ideologioita. Niitä kaupataan, jotta saadaan mahdollisimman monta allekirjoitusta ja oman puolueen ”jytky”.
Asmodeus onnistuu työssään hienosti, hänestä tulisi varmasti hieno politikko tai kaupparatsu, sillä hän osasi vetää jatkuvasti oikeasta narusta ja asiakkaat retkahtivat hänen sulosointujensa mukaan.

Paavo Kääriäinen pääsee loistamaan useassa eri roolissa. Filosofian maisteri Elis Bladh keräilee postimerkkejä ja on jopa vainoharhaisen yli-innokas saamaan Asmodeuksen harvinaisen keräilykokoelman itselleen. Fyysinen näyttelijäntaide pääsee tässä hahmossa irti ja on mielenkiintoista seurata, miten innostus, halu ja tahto sekä epätoivoinen tavoittelu kehollistuvat näyttelijän kautta. Toisessa näytöksessä saadaan seurata Hala Smirnoffia, lahtelaista ravintoloitsijaa, joka on luonteeltaan ja ajatuksiltaan aivan erilainen, kuin Elis.
Muidenkin näyttelijöiden roolityöskentely on viritettyä ja fyysistä. Välillä esityksen kierrokset lähtivät niin lentoon, että vauhti meinasi olla jopa liian kovaa.
Pelottava (ja mahdollinen) dystopia tulevaisuudessa
Toinen näytös sijoittuu vuoteen 2026, jossa Laura Huhtasaari on presidenttinä, Helsinki on siirtynyt Lahteen vedenpaisumuksen tieltä ja äärioikeisto on vallassa. Koronaviruspandemia on jättänyt jäljen ja pirunluolassakin maskit ja pleksit peittävät kasvoja.
Maailma näyttäytyi kovin erilaiselta tulevaisuudessa, joka tuntui pelottavalle, koska tietyt mahdolliset prosessit ovat jo muhimassa pinnan alla.

Toisen näytöksen aikana osansa saavat niin muusikkojen ja kulttuurialan ahdinko pandemian aikana, ympäristöasiat, ilmaston lämpiäminen, sekä monet muut yksityiskohtaiset asiat, joita Hurme on kirjoittanut käsikirjoitukseensa.
Asmodeuksen tavoite saada 1300 sielua hoitui nopeasti älylaitteiden avulla. Ei tarvinut lukea sopimusehtoja tai miettiä tarkemmin, mihin nimensä on laittamassa. Riitti vaan pieni klikkaus puhelimen näytöltä.
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: https://www.anttitaipale.fi/7-kipeaa-haastetta-harrastajateatterikentalla/
Paljastaako uutuusnäytelmä jotain katsojan pimeästä puolesta?
Esityksen kehollisuus ja fyysinen liike sekä pienen näyttämön intiimiys sai usein aikaan kehollisen uppoutumisen näytelmään. Parhaillaan näyttelijät saavat katsojan ”mukaansa” elämään esityksen maailmoja heidän kehoillaan. Sari Haapamäki täysihoitolan pitäjänä viipotti pitkin näyttämöä ja palveli hoitolaan tullutta Asmodeusta aamiaistarjoilun aikana.
Haapamäen ajatus, toiminta ja intentiot olivat tasapainossa ja katsojana uppouduin syvemmälle ja syvemmälle kohtaukseen. Oli mielenkiintoista havaita, miten tuo kehollinen yhteys näyttelijän kanssa voi katketa niin voimakkaasti, jos jokin muutos tai poikkeava tilanne tapahtuu katsomossa tai näyttämöllä.
Katsojan ja näyttelijän välille syntyy me-keskeinen tila (we-centric space), joka on ikään kuin jatkuva kehollinen yhteys, joka mahdollistuu peilisolujärjestelmän avulla. Käsittelen tätä aihetta vertaisarvioidussa artikkelissani, joka julkaistaan näin päivänä Teatterin tutkimuksen seuran Näyttämö ja tutkimus -julkaisussa.

No mitä se näytelmä sitten paljastaa katsojan pimeästä puolesta?
Mun mielestä meillä ihmisillä on sisäänrakennettuna tapa nähdä muissa ihmisissä se, mitä meissä itsessämme on. Usein se, mikä toisessa on jotain hankalaa tai ikävää, löytyy se lopulta itsestä.
Asmodeus ja 1313 sielua toi esiin sen, miten me ihmiset kuljemme maailmassa monien vaikuttimien toimesta, välillä autopilotin lailla ilman omaa kriittistä ajattelua sekä sen, miten meidät saadaan mukaan monenlaiseen humputukseen.
Tilanne ei ole kuitenkaan toivoton, vaan pikemminkin päinvastoin. Kohdataan itsemme sekä toisemme ihmisinä, opitaan kuuntelemaan ja ollaan läsnä sekä käydään teatterissa! Se on lääke kaikkeen.