Espoon Kaupunginteatterin Rakkaussimulaatio EVE on teatteria, jota en koskaan ole kokenut aiemmin. Esitys koostuu useammasta eri osiosta ja niiden toteutustapa on poikkeuksellinen.
Tässä tekstissä käyn läpi, miten kuunnelma, virtuaalimaailma, tabletit (ei ne suuhun laitettavat), vieraan ihmisen kohtaaminen ja Espoon Kaupunginteatteri liittyvät yhteen.
Eiköhän lähdetä liikkeelle! Ainiin, pyrin olemaan paljastamatta itse esityksen sisältöjä tai käänteitä ennakkoon. Koitan kirjoittaa tekstin yleisellä tasolla.
Rakkaussimulaatio EVE vieraannuttaa ja upottaa samaan aikaan
Näin esityksen ennakkonäytöksen (tai pikemminkin koin) tiistaina 28.2.2023. Saapuessani Espoon kaupunginteatterin aulaan, valkotakkiset henkilöt ottivat hellästi katsojan vastaan. Sain rintaani tarran ja pian myöhemmin lisää tarroja, joita esityksen aikana tarvittiin.
Katsojasta pidettiin hyvää huolta, ehkä aivan lopuksi viimeisen kohtaamisen jälkeen olisin toivonut vielä ohjausta tai vaikkapa pienet nuolet osoittamaan kulkureittiä ulos esityksestä.
Tarkat esitystiedot löydät tästä linkistä.
Esitys koostuu useammasta eri osiosta: edellisenä päivänä kuunneltavasta kuunnelmasta, Espoon teatterissa tapahtuvasta kokemuksesta, joka jakaantuu kolmeen eri osaan. Ensin katsoja ohjataan omalle paikalle katsomaan lyhyt introvideo, jonka jälkeen siirrytään VR-maailmaan. Katsojan ei tarvitse huolehtia, muusta, kuin kuuntelemisesta ja ohjeista. Itse VR-maailma on mielenkiintoinen ja itselleni aivan uusi kokemus, joten siitä kohta lisää. Viimeinen osuus on lyhyt kuunnelma toisen katsojan kanssa.
Esityksessä nähdään tekoälyn tuottamia hahmoja, virtuaalimaailmassa olevia näyttelijöitä ja oikeita näyttelijöitä. Ihmisen ja virtuaalisen maailman yhteensulautuma on haastava ja vaikea toteuttaa niin, että se upottaisi katsojan täysin kokemukseen.
Sain kuulla, että ennakkonäytöksessä vielä ”harjoiteltiin”, eli joidenkin animaatioiden laatu saattoi olla vielä kokemassa muutoksia ja tämä aiheutti itsessäni vieraantumisen tunnetta esityksestä.
Tekoälyn tuottama hahmo ei kuitenkaan ole ihminen, joka kommunikoisi koko kehollaan, vaikka kasvot olisivatkin aidonoloiset sekä ilmeikkäät. Tapahtuuko samaistumista silloin, jos koko fyysinen ilmaisu on erilaista, kuin mihin olemme tottuneet?
Mutta toisaalta, virtuaalimaailma upotti katsojan ihan uuteen maailmaan, vaikka sielläkin pikselöityneet hahmot ja epärealistiset kuvat näkyivät.
Tiedostin jatkuvasti olevani teatterissa, mutta silti, sekunnin sadasosassa koin hukkumisen tunnetta vedenpaisumuksen vallatessa virtuaalimaailman.
Kokemusta vahvisti oman peripersonaalisen tilan (eli sen, mihin omalla tai virtuaalikädellä voi koskettaa tai tavoittaa) havainnointi ja toisaalta toisen virtuaaliavatarin havainnointi ektrapersonaalisessa tilassa, eli käden ulottumattomissa.
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: https://www.anttitaipale.fi/the-pimpsons/
Virtuaalimaailma mahdollistaa kehollisen samaistumisen
45 minuutin virtuaalimaailmaosiossa avustajat kertovat ja ohjeistavat tarkasti virtuaalilasien, kuulokkeiden ja käsiosien käytön. Itselleni uusi tilanne tuntui jännittävältä ja ajattelin ennakkoon, aiheuttaako vr-lasit pahoinvointia.
Näin lasien alareunasta teatterin lattian jatkuvasti, joten se loi tietynlaisen turvan tilanteelle. Aluksi myös pelkäsin, että joku oikea henkilö tulee koskettamaan minua silloin, kun olen virtuaalimaailmassa, mutta niin ei kuitenkaan tapahdu esityksessä.
Virtuaalitodellisuus avaa oven erilaisten maailmojen kokemuksien äärelle. Veden elementti ja samalla suhde omaan kehoon muuttui, kun ihminen alkoi muuttua veden hengeksi, joka on samaa materiaa, kuin vesi. Olomuodon muutos oli mieluinen kokemus, kun kehon omat rajat alkoivat hälvetä.
Myöhemmin esitys toi mieleen espanjalaisen Estoy Vivo -sarjan, joka omalla tavallaan käsittelee rajakokemuksia ja tuonpuoleista sekä kehon muuntumista äärettömänä hohtavassa valkeudessaan.
Esityksessä seurataan kahden päähenkilön tarinaa ja heidän kanssaan tehdään päätöksiä siitä, miten päähenkilön elämä ja tarina jatkuu. Tummaan, ihmiskehoa muistuttavaan hahmoon oli helppo samaistua, ja ”joutua” hänen tilalleen tarinassa.
Oma väitöstutkimukseni käsittelee juuri tätä kyseistä toiseen ihmiseen samaistumista motorisen ymmärryksen näkökulmasta. Yritin ottaa esityksestä kaiken irti ja hyppäsin rohkeasti esityksen päähenkilön saappaisiin ja tein valintoja hänen kanssaan.
Esitystä voi seurata myös sivustakatsojan roolissa, se kulkee eteenpäin joka tapauksessa.
Rakkaussimulaatio EVE on teatteria, jota en koskaan ole kokenut aiemmin. Esitys on sellainen, joka on koettava itse. Siitä on haastava kirjoittaa, koska kokemus on niin kehollinen ja esityksen eri osa-alueet ovat totuttuun verrattuna uudenlaisia ainakin itselleni. Rakkaussimulaatio EVE olisi koettava uudelleen, jotta sen monet nyanssit jäisivät mieleen ja tallentuisivat muistiin. Vai olisiko se edes tarpeellista?
