Tämä esitys saa veren kiehumaan ja näkemään punaista, sillä laadukas skenografinen suunnittelu ja rohkea kädenjälki näkyy uutuusnäytelmässä. Helsingin Kaupunginteatterin Ilon Aika sai ensi-iltansa 5.9.2024. Tässä blogitekstissä käyn läpi kokemuksia, jotka saivat teatterintutkijan kananlihalle tai muutoin vaikuttumaan.
*Lippu saatu.
Tarkat esitystiedot löydät tästä linkistä: https://hkt.fi/esitykset/ilon-aika/
Tämä esitys saa veren kiehumaan ja näkemään punaista
Ilon aika on visuaalisesti vaikuttavaa, kehollisesti tuntuvaa verbaalista teatteria parhaimmillaan, jollaista en ole Helsingissä nähnyt aiemmin. Teos onnistuu hämäämään, ohittamaan ja väistämään ennakkoasenteita ja oletuksia.
Näyttelijäntaiteen näkökulmasta teos purkaa ilmaisun perinteitä ja puskee sitä näkymättömän rajalle, johonkin sykkeen ja pulssin virtaan, joka lävistää pienen näyttämön katsomossa istuvan teatteritaiteen kokijan kehon ja saa aikaan sisäisen kuohunnan ja kuplinnan.
Tähän osallisena on koko nähtävä ja ennen kaikkea koettava näyttämöllepano ja siihen osallistuvat taiteilijat.
Esityksen ohjaaja Tatu Hämäläinen on luonut näyttämölle kiintoisalla tavalla pohtivan merkitysmaailman, joka pysyy salaisuuden verhon takana läpi esityksen. Kuten taidokas käsikirjoitus (Arne Lygre) pitää otteessaan ilman, että se valmiiksi olisi pureskellut katsojalle sisällön, Hämäläisen ohjaus tekee saman.
Ilon aika on skenografisen suunnittelun juhlaa
Taidokas yhteispeli skenografisen suunnittelun (Chrisander Brun) kanssa luo Helsingin Kaupunginteatterin pienelle näyttämölle sarjan toinen toistaan vaikuttavampia näyttämökuvia.
Tableaux vivants.
Yhden taiteellisen suunnittelijan kädenjälki näkyy saumattomassa visuaalisessa ilmeessä. Brun on luonut harmonisen, mutta mielenkiintoisen kokonaisuuden, jossa jokaisella roolihahmolla on samankaltaiset vaatteet ja peruukit.
Lavastus ja valot ovat tyylikkään graafisia ja erityisen kiinnostava hetki oli savukoneen suuntaus seinää kohden, jolloin savupatsas tuo mieleen jotain voimakkaan vaarallista, mutta silti niin pehmeää. Tilan vertikaali käyttö valopuomien osalta sopi teokseen mainiosti ja muutti tilan tuntua mukavasti. Rohkea punaisen valon käyttö sai näkemään ihan oikeasti punaista!
Kun koko näyttämön leveydeltä roikkuvaa kangasta heiluteltiin, teatraalinen elementti ja sen voima iskeytyi syvälle. Miten yksinkertaisesta elementistä voi vaikuttua niin voimallisesti?
Heiluntaa ja sykettä nähtiin myös näyttelijöiden liikekielessä. Koreografiasta vastanneet Maria Saivosalmi ja ohjaaja Tatu Hämäläinen saavat näyttämön eloon liikkeellä. Näyttelijät heijaavat, liikkuvat, kiertävät – ikään kuin etsien toisista Ilon aikaa. Meillä ihmisillä on tarve olla yhteydessä muihin ihmisiin ja löytää iloa toisista ihmisistä. Tämä näytelmä on vastaisku siihen, millaista elämää yhteiskunta ympärillämme on ja missä elämme.
Syke syntyy näyttämöllä yhteisessä jaetussa hetkessä
Esitys upottaa sisäänsä salakavalasti. Näyttämöllä esiintyvä säveltäjämuusikko Islaja musisoi samanaikaisesti ja samaa tilaa hengittäen muiden esiintyjien kanssa. Erilaiset äänimaisemat, narinat ja naksahdukset luovat hypnoottisia hetkiä näyttämölle. Samassa hetkessä syntyvä musiikki kutoo jo muutenkin tasapainossa olevat elementit vielä tiiviimmin yhteen taidokkaaksi ja laadukkaaksi kokonaistaideteokseksi.
Vaikka jotkin kohtauksista tuntuvat pitkiltä, niin koen että juuri kärsivällisyys olla teoksen kanssa läsnä ja kuunnella sitä, synnyttää ilon hetkiä. Teoksen fyysisyyden tuoma samaistuminen esiintyjien kanssa mahdollistaa pitkien kohtausten mielenkiinnon pysymisen läpi näytelmän.
Näyttelijöiden fyysinen ilmaisu on viritettyä ja kohtaukset, joissa keho ilmaisee enemmän kuin sanat, tuntuvat katharsiksen kaltaisilta. Ne puhdistavat jotain sellaista kehosta, jota siellä ei tiennyt olevan.
Kuten väitöstutkimukseni otsikon ensimmäinen osa ’Liikuttava teatteri’ viittaa siihen, että parhaimmillaan teatteriesitys voi liikuttaa meitä, ei vain tunteen tai mielen tasolla, vaan myös kehollisella tasolla.
Oletko lukenut jo Moulin Rouge! arvion? https://www.anttitaipale.fi/moulin-rouge-musikaalin-ensi-ilta-hurmasi-helsingin/
Helsingin Kaupunginteatterin Ilon aika saa veren kiehumaan ja näkemään punaista
Ilon Aika operoi esitietoisella tasolla ja se osuu johonkin teatteritaiteen ytimeen. Se käynnistää teatterikokijassa kehollisia prosesseja, jotka tuntuvat, ne muokkaavat ja ohjaavat olemista järjestäytymään uudelleen.
Syke läpäisee koko esityksen. Se on läsnä musiikissa, äänissä, kehoissa, valoissa ja materiaaleissa. Eri tasojen samanaikainen läsnäolo pitää teatterikokijaa hereillä, vaikka teksti onkin paikoin vuolasta ja vaikeatulkintaista, sillä se hajautuu ja suuntaa eri suuntiin.
Ilon Aika on modernia, vaikuttavaa ja kiinnostavaa teatteritaidetta, joka ei anna valmiita vastauksia. Se järjestää teatterinkokijaa uudelleen hajauttamalla esityksen aikana syntyviä ennakko-odotuksia. Se määrittää tapaa tehdä ja kokea teatteria.
Helsingin Kaupunginteatterin Ilon Aika -näytelmästä on vaikea kirjoittaa konkreettisia ja yksittäisiä, suoritukseen perustuvia arvioita. Eikä siihen ole tarvetta. Koko esiintyjäryhmä on yhtä isoa oliota, joka elää esityksen läpi muovautuen ja mukautuen. Näyttelijöiden välille syntyy näkymättömiä energiaketjuja, jotka pitävät kudosta yllä, vaikka he eivät olisikaan toistensa kanssa kontaktissa tai dialogissa keskenään.
Tämä näkymätön energia siirtyy liikuttamaan katsojaa – ja saa veren kiehumaan.
Ilmaisu oli raikasta ja tuoretta, aitoa ja läsnä olevaa. Naurut, tahalliset tai tahattomat repeämiset tai unohdukset pitivät katsojaa jonkin herkän ja haavoittuvaisen äärellä.
Jos Teatteria ja tohtoriopintoja -blogi antaisi tähtiä tai jotain muita arvottavia merkintöjä, niin tämä saisi täydet niitä.
Olen päättänyt, etten määrittele esityksiä rinnakkain vertaillen tai tähtiä antaen, sillä jokainen teos ja esitys on uniikki, ohimenevä taideteos, joka ei koskaan enää palaa samanlaisena. Siihen vaikuttaa niin esiintyjien kuin katsojien vire ja yleinen tunnelma.
Myös yleisön välille syntyy oma vuorovaikutuksen kehä ja joskus se on toimivampi ja joskus taas ei.
Tehtäväni teatterintutkijana on kuitenkin pyrkiä mahdollisimman objektiiviseen tulkintaan, vaikka sekin aina perustuu subjektiiviseen kokemukseen.
