Teatterikokemus, jossa käveltiin lähes 4 kilometriä. Kansallisteatterin teos Valvojat sai ensi-iltansa Helsingin keskustassa 17.8.2023. Ohjaaja Valtteri Raekallion teokset ovat aiemminkin tarkastelleet esitystilaa toisesta vinkkelistä: Oneiron (2018) Cirkon maneesilla ja kaupunkitilassa sekä Neuromaani (2016) Marian sairaalassa tai Uraanilamppu (2021) Öljysäiliössä.*
Tällä kertaa Raekallio on tuonut esityksen keskelle Helsingin katuja, tavallisten ihmisten joukkoon, jossa jokainen ohikulkeva astuu esiintyjän saappaisiin tietämättään. Tapaamispaikkana on Kansallisteatterin edessä oleva patsas, jossa oransseihin huomioliiveihin pukeutuneet esiintyjät ja avustajat tarkistavat pääsyliput ja samalla he suorittavat alkukyselyn. Kyselyn vastausten perusteella (tai ehkäpä sattumanvaraisesti) osallistujat ohjataan pienempiin ryhmiin, jossa esityksestä kerrotaan tarkemmat ohjeet.
Tarkat esitystiedot löydät tästä: https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/valvojat
Lippu saatu.
Teknologia esityksen moottorina
Ennakkoon kerrottiin, että oma puhelin ja kuulokkeet tulee olla mukana. Ne toimivat osallistujan ’kompassina’.
Kun ohjeet oli kerrottu ja kuulokkeet olivat korvissa ja play-nappia sai painaa, alkoi esitykseen uppoutuminen. Miellyttävä, hieman monotoninen ääni kertoi alkutilanteen ja ohjasi teatterikokijaa lempeästi eteenpäin.
Ääninauhalta kerrottu ensimmäinen kohtaus, joka tapahtui Rautatientorilla, suunnattiin suoraan osallistujaan, jolloin tekstiä oli helppo kuunnella ja sieltä löytyvät merkitykset olivat selkeitä. Kohtaukseen oli sisällytetty kevyesti osallistavia hetkiä.
Tässä vaiheessa odotukset alkoivat nousta kohisten ja mietin, mitä tuo tuleva neljän kilometrin kävelyreitti mahtaakaan tuoda vastaan. Millaisiin osallistaviin hetkiin joudun? Joudunko piiloutumaan tai varomaan hyökkäyksiä?
Esityksen nettisivuilla esittelytekstissä kerrotaan, että kyseessä on kaupungin yhteinen turvallisuusharjoitus, jossa esimerkiksi opitaan havainnoimaan ja suojautumaan vartijajengien hyökkäyksiltä.
Ajatukseni ja havaintokykyni oli viritetty äärimmilleen Rautatientorilta poistuttaessa kohti Kaisaniemen puistoa.
Kansallisteatterin ohi käveltäessä pälyilin jatkuvasti rakennuksen ikkunoihin ja mietin, onko Omapohjan lämpiön ikkunapöydässä tarjoiluja nauttivat kaksi naista tässä esityksessä mukana vai eivät.
Kun lähestyin Kaisaniemenpuistoa, rakennuskontit herättivät mielenkiintoni. Hyökkääkö sieltä joku? Tuijottaako joku minua eriskummallisella tavalla? Minne suojaudun, jos puistossa alkaa tapahtua jotain?
Mitään tällaista ei kuitenkaan tapahtunut.
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: https://www.anttitaipale.fi/voiko-teatteriesitys-kasitella-suomalaista-historiaa/
Pian näin yhden esiintyjistä esiintymässä puiden välissä. Menin seuraamaan hänen performanssiaan. Kuulokkeista kuului tarina, jonka sisällöstä en ollut varma – huomio oli hajaantuneena useaan eri kohteeseen.
Vaeltelin ja yritin ymmärtää mistä on oikein kyse. Pian huomasin jonkun juoksevan ohi, hän oli yksi esiintyjistä ja menin hänen peräänsä. Kuulokkeista kuului samalla, että paikkaa pitäisi vaihtaa ja että algoritmi määrittelee uuden tarinan kuultavaksi sijaintiin perustuen.
Kontakti esiintyjien kanssa
Kaisaniemenpuistossa annoin itseni vaikuttua ympärillä olevista tapahtumista. Jos esiintyjä kulki ohitseni, lähdin hänen peräänsä katsomaan, mitä tapahtuu.
Nauhalta kuului eräiden miesten psykologitapaamisen haastatteluja, joissa he avautuivat erinäisistä ongelmistaan. Kuullut kohtalot kehollistuivat esiintyjien performanssien kautta universaalilla tavalla.
Kehollinen kokemus katsoessani esiintyjiä oli voimaannuttava, sillä nauhalta kuultu tarina asetti esiintyjien liikekielen kontekstiin, jolloin sitä oli selkeämpää havaita.
Halusin tavoittaa kokemuksessani syvemmin sen, mitä esiintyjät kehollaan tuottivat. Eräs tanssijoista tuli suoraan kontaktiin ja lähestyi minua. Samanaikaisesti se oli mielenkiintoista, mutta myös pelottavaa. Huomasin, että hänen lähestyessään kehoni suojausreaktio oli nauru. Aloin hymyillä, vaikka pyrin pitämään sen piilossa. Halusin katsoa, mitä kohtauksessa tapahtuu, jos annan tilanteen viedä.
En pystynyt olemaan riittävän avoin tilanteelle.
Teatterikokemus, jossa käveltiin lähes 4 kilometriä
Kaisaniemenpuiston jälkeen matka ympäri Töölönlahtea lähti käyntiin. Tässä vaiheessa ajatus hiipi mieleeni, ettei mitään yllättävää taida tapahtua.
Ohikulkevat ihmiset ovat ihan tavallisia ja katselevat meitä pälyileviä, kuulokkeet päässä käveleviä tyyppejä. Joku turisti kävi kysymässäkin, että onko eräs esiintyjistä ihan ok, kun se makasi maassa esittäen hieman huonokuntoista.
Tekstimassa kuulokkeissa vaan yltyi, mitä pidemmälle käveltiin. Aiheet vaihtuivat ja itselläni keskittymiskyky alkoi olla koetuksella. Kävelin eteenpäin ja sisäistin kuullusta sen, mitä pystyin.
Rautatiesillan ylityksen jälkeen teatterikokija sai valita itse risteyksessä, mihin haluaa matkata. Itse lähdin takaisin rautatiekiskojen toista reunaa kohti Finlandiatalon takapihaa.
Sillalla kävellessäni Sami Saikkonen tanssitti ohikulkevia. Kuulokkeista kuului jotain Natoon liittyvää sotilashenkistä tekstiä.
Tässä vaiheessa ajatukseni harailivat liian paljon.
Mielenosoituksessa Eduskuntatalolla
Matka päätyi Eduskuntatalon eteen, jossa meille osallistujille jaettiin lippuja, mielenosoitukseen tarkoitettua iskulauseita ja ilmapalloja.
Alun ajatus turvallisuusharjoituksesta päätyi mielenosoitukseen. Poliisit kävivät kysymässä jotain tuotantohenkilökunnalta kohtauksen aikana.
Osalla osallistujilla oli kuulokkeet päässä, osalta pyydettiin ne ottamaan pois.
Lopussa me huusimme yhdessä esiintyjien kanssa iskulausetta.
Olin tietyllä tavalla huojentunut, kun esitys loppui. Olin tyhjän päällä, en osannut sanallistaa kokemustani, kun minulta kysyttiin, millainen se oli.
Muutaman päivän jälkeen kokemusta hauduttaessani huomaan, että olisin kaivannut särmää ja tarkkuutta. Tekstimassan paljous on varmasti ollut tietoinen valinta, mutta henkilökohtaisesti se hajotti keskittymiskykyni rikki.
Ehkä se olikin tarkoitus?
Ehkä se on yksi keino, tai viittaus vaikka sosiaaliseen mediaan, jolla ihmiset väsytetään ja turrutetaan niin, ettei ole enää jaksamista tarkkailla sen perinteisen kokemusmaailman ulkopuolelle?
Oli niin tai näin, kesäilta Helsingissä katsellen taidokkaiden esiintyjien performansseja oli aivan toisenlainen teatterikokemus, kuin pehmeillä punaisilla samettipenkeillä.
*Valtteri Raekallion kaikki teokset löytyvät hänen omalta sivultaan: https://www.raekallio.fi/
