En muista milloin viimeksi komedia olisi saanut tuntemaan syvää suruaLukuaika noin 7 minuuttia

En muista milloin viimeksi komedia olisi saanut tuntemaan syvää surua ja samalla laittanut nauramaan niin paljon. Esitys jätti jäljen, joka vielä teatterista pois kävellessä herkistää mieltä.

Nyt se kuitenkin tapahtui ja vielä autossa kotiin päin matkatessa kyyneleet vierähtivät silmänurkkaan traagisen ja valitettavan realistisen perhekuvauksen jälkeen. Nauru voi olla ihmiselle pakokeino reagoida vaikeisiin asioihin, se voi puhdistaa tai sen alle voi peitota monia vaikeita asioita.

Tässä komediassa nauretaan välillä roiseille asioille, perheväkivallalle, alkoholismille ja sisältövaroituksena ennakkoon annetulle aiheelle ’itsemurhalle’. Vaikeat aiheet ovat kiedottuna varmasti jokaisen tuntemaan tuttuun animaatiosarjaan, joka nykyään taitaa vierailla melkein jokaisena arki-iltana televisiossa.

Kyseessä on siis Q-teatterin tiistaina 22.2.2023 ensi-iltansa saanut The Pimpsons, joka pohjautuu 90-luvulta saakka pyörineeseen The Simpsons -animaatiosarjaan. Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut Lauri Maijala ja rooleissa nähdään Lotta Kaihua, Satu Tuuli Karhu, Ria Kataja sekä Eero Ritala.

Perheen joulunvietto on alkamassa luisua sivuraiteelle. Kuva: Pate Pesonius

Miten Simpsoneita voidaan esittää näyttämöllä?

Ennakkoasetelma esitykselle oli epämääräinen: miten Simpsonit muuntuvat teatterin näyttämölle? Vastaus kysymykseen on yksinkertainen, hyvin.

Pimpsoneiden Ilsa, Brt, Homre ja Magre elävät omaa elämäänsä tutussa miljöössä ja esityksen alkupuolella on hauska seurata omia reaktioita siitä, miten tutun animaatiosarjan hahmot ja ’elävät näyttelijät’ synnyttävät näyttämölle aivan oman maailmansa, johon kietoutuu monta aikatasoa.

Eletään vuotta 2023, jolloin Ilsa on lähes 40-vuotias. Hän ja veljensä Brt saapuvat seitsemän vuoden jälkeen takaisin kotiin viettämään joulua perheen kesken.

Aluksi kaikki on hyvin ja rauhallisesti, ennen kuin alkaa tapahtua.

Maijalan teksti kulkee kiillotetun pinnan ja jäävuoren huipun jälkeen syviin vesiin. Tekstissä käsitellään vakavia aiheita: itsemurhaa, alkoholismia, syöpää ja puhumattomuuden kulttuuria.

Yleisö nauraa keltaiseksi maskeeratuille hahmoille turvallisen etäisyyden päästä, koska Simpsonit.

The Pimpsonshaastaa tai paremmin sanottuna iskee täyslaidallisen katsojan silmien eteen ja paljastaa tuttujen hahmojen pimeän puolen tai vaihtoehtoisen tarinan ja kysyy ’mitä jos?’.

Esityksessä sekoittuvat animaatiosarjan muistot, elävät roolihahmot, jotka liikkuvat ja ääntelehtivät samoin, kuin alkuperäiset piirroshahmot sekä heidän haasteensa.

Elämä ei mennyt niin, kuin sen olisi pitänyt mennä.

Kaunis ja esteettinen näyttämökuva

Janne Vasaman lavastussuunnittelu ja Tomi Suovankosken valosuunnittelu loivat kauniin ja harmonisen näyttämökuvan, joka rauhoitti muuten hektistä ja emotionaalista toimintaa. Puku- ja maskeeraussuunnittelu oli myös vailla vertaansa, jotka kruunasivat tyylitellyt animaatiohahmot eläviksi olennoiksi.

Tarkat esitystiedot löydät tästä: https://www.q-teatteri.fi/the-pimpsons/

Esityksen visuaalinen ilme noudattelee alkuperäistä animaatiosarjaa. Kuva: Pate Pesonius

The Pimsons on absurdi komedia, joka herättää myös surun tunteita

Näytelmä on kirjoitettu ja ohjattu niin, että se repii katsojan mielensopukoista irti jotain roisia. Näyttelijät kehollistavat Q-teatterin näyttämöllä vaikeita aiheita, ja nostavat esiin monelle tavalliselle perheelle tuttuja teemoja.

Katsojaan esitys jättää jäljen. (Tai ainakin minuun). Koen, että kehossani on jotain epämääräistä pahaa oloa, joka ei sanallistu, jota on vaikea kuvata tai kirjoittaa auki. Näytelmän hahmoihin on helppo samaistua, sillä henkilöt ovat kovin arkisia kaikessa karmeudessaan.

Ehkä tämä teki esityksestä niin voimakkaasti vaikuttavan ja tuntuvan. Jos esitys ei olisi verhoiltu Simpsoneiden keltaisiin hahmoihin, esitys olisi voinut olla aivan liian päällekäyvä.

Maijalan nerokas kombo yhdistää nämä asiat yhdeksi kokonaisuudeksi herättävät arvostusta. Taiteellinen ajattelu on älykästä ja rohkeaa.

Magrena nähdään Ria Kataja, jonka kävelytyyli ja äänensävyt ja pienet äännähdykset ovat vailla vertaansa. Katajan roolihahmon dramaturgia on yllättävä ja kohtalokas. Tai kohtalo taitaa kulkea mukana vähän kaikilla hahmoilla.

Joka tapauksessa, Kataja kiteyttää hahmossaan monen äidin tuskan tärkeilevien aikuisten lasten kanssa. ”Mä rakastin mun elämää” – repliikki tuntui syvällä sielussa, kun hän puolusti omia valintojaan Ilsan piinatessa ja oli aidosti sitä mieltä, että valinnat, joita nuoruudessa on tehnyt ei ole sellaisia, joita pitäisi katua.

Ritalan esittämä Homre pääsee vauhtiin toisella puoliajalla. Sitten muuttunut mies on avoin ja rakastava, mutta joutuu nielemään karvaan kohtalonsa. Fyysinen näyttelijäntaide oli hurmaavaa katsottavaa. Tarkkoja animaatiosarjan yksityiskohtia alkuperäisen hahmon fysiikasta on saatu mukaan taidokkaasti.

Isän ja pojan painihetki käynnissä. Kuva: Pate Pesonius

Karhun esittämä Ilsa kantaa edelleen vastuuta ja pitää huolta ympärillä olevista henkilöistä. Hän tukee ja kuuntelee, sekä pyrkii olemaan sovittelijana, omin keinoin tosin.

Kaihuan Brt on hurmaava nuorimies ja yrittäjä, joka on rikastunut omalla tavallaan ja Ilsa on tälle kovin kateellinen.

Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: https://www.anttitaipale.fi/nyt-se-tapahtui-painajainen-ensi-illan-jalkeen/

Milloin ihminen lakkaa yrittämästä?

Kaikkien roolihahmojen osalta mieleen nousi kysymys siitä, milloin ihminen lopettaa yrittämästä? Milloin ihminen luovuttaa ja jättää kaiken taakseen? Mikä saa hänet päättämään, että nyt on aika lyödä hanskat tiskiin ja antaa tiimalasin hiekan valua loppuun?

The Pimpsonsissa on jotain lopullista, joka ei koskaan palaa. Myös se, mitä pinnan alla on, ei näy päälle päin. Ilsan hyvä tarkoitus saada ihmiset puhumaan perheessä vaikeista asioista, ei sujunut toivotulla tavalla, mutta tarkoitus oli ilmeisen hyvä. Tapa saattoi olla hieman omituinen.

Satu Tuuli Karhu Ilsana käy läpi monenlaisia tunteita esityksen aikana. Kuva: Pate Pesonius

Voisiko tilanne olla toinen, jos perhe olisi kuunnellut toisiaan, kysynyt useammin kuulumisia? Jos he olisivat olleet enemmän läsnä, ja hyväksyneet toisensa sellaisina, kuin he oikeasti ovat? Ilman mitään lisäämättä tai poistamatta.

Voisiko yllä mainittu olla esityksen sanoma, jolla esitys tarkastelee maailmaansa? Tarvitsemmeko lisää empatiaa, lisää ihmisten kohtaamisia, aitoja sellaisia?

Simpsonit, Pimpsonit

The Pimpsons sisältää paljon tarkkoja lainauksia alkuperäisestä sarjasta, mutta ei kuitenkaan ole sidoksissa tai riippuvainen siitä. Esitys on itsenäinen kuvaus perheestä, joka on Simpsonien kontekstiin upotettu.

Brt ja Ilsa eivät ole yhtä paljon ”simpsoneita”, kuin äitinsä ja isänsä. Kuva: Pate Pesonius

Jos olet Simpsonien fani ja katsonut sarjan ensimmäisestä jaksosta alkaen, niin esitys avautuu moneen suuntaan. Itselleni jäi kuitenkin tunne siitä, että en enää koskaan katso Simpsoneita samalla tavalla.

Ja jos et ole katsonut jaksoakaan Simpsoneita, niin se ei näytelmästä nauttimiseen vaikuta. Esitys on itsenäinen teos, joka kantaa itsensä vahvasti loppuun saakka.

Huomiona kuitenkin on sanottava se, että esitys jättää jäljen ja jotain syvää, pimeää surua esitys sai nousemaan pintaan alitajunnastani. Teatteri on parhaillaan juuri tätä, se saa katsojan prosessoimaan jotain sellaista itsessään, joka on ollut piilossa.

En muista milloin viimeksi komedia olisi saanut tuntemaan syvää surua ja siksi haluan kiittää työryhmää, mutta varsinkin näyttelijöitä siitä tunteiden vuoristoradasta, jota näyttämöllä nähdään.

Oletko sinä Simpsonit-fani? Jätä kommenttia ja jaa postaus sosiaalisessa mediassa!

About the author

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *