Vaarallisia suhteita Helsingin Kaupunginteatterissa, hyväksikäyttöä ja kirosanoja. Studio Pasilassa 28.9.2022 ensi-iltansa saanut Vaarallisia suhteita perustuu Christopher Hamptonin 1985 valmistuneeseen näytelmään. Alun perin teksti on sovitettu Les liaisons dangereuses kirjeromaanista (Pierre Choderlos de Laclos, 1782). Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa nähtävän version ovat käsikirjoittaneet uudelleen Leea Klemola ja Rosa-Maria Perä.
Tarkemmat esitystiedot löydät tästä: https://hkt.fi/esitykset/vaarallisia-suhteita/
Teksti on roisia ja kirosanoja vilisee tehokeinona siellä täällä. Klemolan ja Perän dialogi on nokkelaa ja terävää. Se pureutuu tarkasti käsillä olevan asian ytimeen ja vie tilanteita absurdilla tavalla eteenpäin.
Vaarallisia suhteita Helsingin Kaupunginteatterissa on hyväksikäyttöä ja kirosanoja, taidokasta roolityöskentelyä, nurinperin käännettyjä sukupuolirooleja, vallan käyttöä sekä skenografisen suunnittelun saumatonta yhteispeliä.
Tässä artikkelissani kerron sinulle, millaiset tunnelmat jäivät lähes kolmen tunnin eepoksen jälkeen, kun Studio Pasilan ensi-ilta oli ohi. Lisäksi käyn läpi, millaista roolityöskentelyä nähtiin ja lopuksi paljastan yllätyksen, mikä lavalla nähdään.
Vaarallisia suhteita Helsingin Kaupunginteatterissa, hyväksikäyttöä ja kirosanoja
Keskiviikkona 28.9. Studio Pasilan ensi-iltaan saapunut väkijoukko oli kuplivalla ja odottavalla tunnelmalla lämpiössä ennen esityksen alkua. Saliin päästiin vasta 10 minuuttia ennen esityksen alkua ja syy selvisikin, kun päästiin katsomoon:
Näyttämöllä oli vielä lavasteiden pystytys kesken ja näyttämöhenkilökunta siirteli rekvisiittaa pitkin näyttämöä. Teatterin katsojat johdatettiin katsomaan teatterin aamuharjoitusten alkamista.
Tällainen ”näytelmä näytelmässä” ratkaisu asettaa näytelmän ja katsojan välisen suhteen erilaiseen kulmaan ja kehottaa katsojaa pohtimaan omaa suhtautumistaan näytelmän sisältöihin ja roolihenkilöihin ulkopuolisena tarkastelijana.
Esitys alkoi melkein sellaisena, kuin missä tahansa teatterissa aamut voisivat käynnistyä. Sillä poikkeuksella kuitenkin, että pian kuvaan saapuu kuuluisa huippuohjaaja ja Jeesus kantaen ristiä. Pian katsojille selviää, että teatteria rahoittaa kirkko ja tämä kuuluisa huippuohjaaja Helene Kerkourt (Eija Vilpas) haluaa palauttaa pyhyyden teatteriin.
Sinua voisi kiinnostaa myös tämä: https://www.anttitaipale.fi/etsin-pitkaan-minulle-sopivaa-aanikirjapalvelua-kunnes-loysin-taman/
”Onko taide ilman Jumalaa sinustakin tivoli?”
Ensimmäinen näytöksen kesto on lähes puolitoistatuntia, joka äkkinäisesti saattaa tuntua pitkälle, mutta niin se ei ole. Esitys pitää otteessaan, vaikka ohjauksessa on käytettykin pitkiä ja hitaita kohtauksia tehokeinona. Toisen näytöksen kesto on reilusti yli tunnin, kokonaisuus siis yhteensä lähes kolme tuntia väliaikoineen.
Mietin esityksen päättyessä, että olisiko jotain voitu tiukentaa tai kiristää, mutta tulin siihen tulokseen, että ei voi. Tehokeinona pitkäpiimäisyys puskee katsojaa johonkin epämukavuuden rajamaille, joka tällaisen teoksen osalta on äärimmäisen tärkeää, jotta toivottu (?) lopputulos olisi mahdollinen.
Teos hajottaa ja hajauttaa
Tarinassa ei kerrota, mitä katsojan pitäisi kokea tai tuntea. Käsikirjoitus tai ohjaus ei alleviivaa tai korosta, vaan pikemminkin hajottaa ja hajauttaa. Katsojalle annetaan vinkkejä ja etappeja, mutta niitä ei välttämättä nivota yhteen.
Kaiken kukkuraksi käsikirjoituksen kieli, dynamiikan ja intensiteetin vaihtelut lauseen sisällä sekä rytmi on sellainen, joka ei pohjaa realistiseen tai luonnolliseen ilmaisuun vaan tuo esiin absurdin ja groteskin kaltaisia viitteitä, jotka toisaalta ovat nähtävissä jokaisen ihmisen arjessa, jos yhtään kiinnittää itseensä ja omiin reaktioihinsa huomiota ns. ulkopuolisen silmin.
Esitys liikkuukin tietyllä tavalla etäännyttävästi ja kaukaisesti, mutta yhtäältä on ihan iholla ja paljastaa meissä jokaisessa olevia puolia.
On eri asia, haluaako niitä itse rehellisesti katsoa vai pitääkö yllä jotain kiillotettua kuvaa itsestään lasivitriinissä?
Ehkä Seppo Volanen (Mikko Virtanen) kiiltokuvamaisena, selibaatissa olevana Jeesuksena kuvasti jotain sellaista puhtauden ja viattomuuden perikuvaa, jota me ihmiset yritämme pitää yllä itsestämme julkisesti?
Valkoisiin pukeutunut Jeesus suljettiin lasikaappiin kaikkien keskelle, yksin halujensa kanssa, samanaikaisesti muiden juonitellessa ja käyttäen valtaansa hyväkseen ympärillään. Ihan kuin oma viattomuus olisi laitettu häkkiin odottamaan parempia aikoja. Aikoja, jolloin itse viitsii ottaa vastuuta omista ajatuksista hetkeksi.
Näytelmät teemat pallottelevat vastakohtien ja ääripäiden kanssa. Näyttämöllä nähdään tuo omien himojensa vallassa oleva Jeesus ristiä kantaen ja Saatana, joka rakkauden runoa kaipuusta herkästi lausahdellen, kehollistavat ristiriitaisten vastakkaisuuksien ytimen.
Tuo ydin on meissä jokaisessa ihmisessä ja ympärillä olevassa elämässämme läsnä: valo ja varjo, jing ja jang, rakkaus ja viha, valta ja alistuminen.
Vaarallisten suhteiden valta ja alistuminen vaihtuu hahmosta toiseen näytelmän edetessä. Teos paljastaa jotain sukupuoliroolien vallan kahvasta. Kun käsikirjotuksen roolit ovat käännetty ylösalaisin, naiset ovat ne, jotka pitävät valtaa maskuliinisella otteella, hyväksikäyttävät, valitsevat ja määrittävät. Toisin kuin taas miehet, jotka ovat herkkiä, tunteellisia, arkoja ja alistuvia, maskuliinisen katseen alistamia.
Helsingin Kaupunginteatterin Vaarallisia suhteita on näyttelijäkonkareiden esiinmarssi
Näyttämöllä nähdään Helsingin Kaupunginteatterin ”dream team”, jota nimitystä ohjaaja Anna-Elina Lyytikäinen kuvasi elokuussa avajaiskarnevaaleilla hänen esitellessään teostaan.
Pääroolia Raili Wahlmania esittää Riitta Havukainen, joka astuu ilkeän, juonittelevan, kylmän ja ehkä myös epätoivoisen teatteriohjaajan saappaisiin. Wahlman käyttää valtaansa häikäilemättömästi hyväkseen, eikä välitä toisten ihmisten tunteista tai seksuaalisesta koskemattomuudesta. Hänen kohteenaan on teatterin suosittu ja herkkä näyttelijä Rauno De Tourvelli, jota esittää Antti Virmavirta.
Virmavirran hahmo kuvastaa perinteistä taiteilijarenttua, jonka vaikutuksille altis luonne riepottelee häntä suuntaan, jos toiseenkin. Hän toimii teatterin työsuojeluvaltuutettuna ja määrittelee ohjaaja Wahlmanille selkeät rajat, joiden mukaan teatterissa on työskenneltävä. Tilanteet etenevät vauhdilla ja Wahlmanin rietas sekä voimakas kielenkäyttö saa De Tourvellin lopulta pauloihinsa ja hyväksymään ohjaajan pitkäkestoisen taivuttelun tulevan näytelmän päärooliin.
Merja Larivaara esittää Ritva Mertasta, joka on teatterin johtaja. Hänen roolinsa jäi osaltaan mysteeriksi, sillä norsunluutornissa elävä teatterinjohtaja, joka keplottelee ja juonittelee voi jäädä yksinäiseksi. Mertasesta paljastui kuitenkin loppua kohden uusia kerroksia ja hahmo sai täysin erilaisia ulottuvuuksia, kuin aluksi olisi voinut luulla.
Pertti Koivula esittää Keke Wahlmania, eli Railin poikaa, joka on myös teatteriohjaaja. Hän on ohjaamassa parhaillaan Shakespearea, mutta ei kovin hyvällä lopputuloksella. Hänen äitinsä pyörii teatterilla ja puuttuu poikansa ohjaukseen, ehkä siksi, että saisi olla De Tourvellin kanssa tekemisissä.
Näyttämöllä nähdään lisäksi Juha Jokela, Sari Haapamäki, Maarit Hällberg, Matti Heikkilä ja Arto Jormakka.
Vaarallisia suhteita Helsingin Kaupunginteatterissa tarjoilee yllätyksiä näyttämöllä
Alussa lupasin mainita yllätyksen, joka näyttämöllä nähdään. No niitä nähdään useampi ja kaikkea en halua paljastaa kuitenkaan. Mutta yksi yllätys nähdään ja varsinkin kuullaan pimeydessä ja sitä jokaisen katsojan oma mielikuvitus kuvittaa silmiensä eteen.
Oli mielenkiintoista havaita, miten meidän ”sisäinen silmämme” aktivoituu silloin, kun näköhavainto estetään tavalla tai toisella. Kaikki mitä näyttämöllä tapahtuu, oli mahdollista kuulla ja saman aikaisesti nuo tapahtumat piirtyivät silmieni eteen, sellaisena, kuin kuvittelin ne tapahtuvan. En tarkastellut pelkkää pimeyttä tai mustaa lavaa, vaan silmieni eteen piirtyviä kuvia.
Väitöskirjassani käsittelen esimerkiksi sitä, millä tavalla ihmisen havainnot pohjautuvat sensomotoriseen järjestelmään, eli miten me havaitsemme maailmaa esimerkiksi liikettä ja toimintoja kuvailevasta replikoinnista silloin, kun vaikkapa näköhavainto on estettynä.
Vaarallisia suhteita Helsingin Kaupunginteatterissa, hyväksikäyttöä ja kirosanoja – on se paljon muutakin. Esitys sopii mielestäni ihmisille, jotka ovat valmiita horjuttamaan omaa teatterin katsomiskokemusta eikä hätkähdä pienestä. Kolme tuntia menee kuin siivillä, mutta esityksen jälkeen epätodellinen tai hämmentynyt olo on aivan normaalia.
Esitys jää pyörimään päähän ja esimerkiksi väliajalla minulla oli enemmän kysymysmerkkejä, kuin konkreettisia ajatuksia. Teos jakaa varmasti mielipiteitä ja siitä syystä on hyvä itse käydä kokemassa tämä näytelmä.
Näin esityksen pressilipulla.
Mitä pidit tästä tekstistä? Jos tykkäsit, niin jaa tämä eteenpäin omassa somessasi!
Comments