Väkevä, vaikuttava ja piinaava Mansikkapaikka sai ensi-iltansa 6.3.2024 Suomen Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä. Näytelmän on käsikirjoittanut Sofi Oksanen, joka jatkaa tarkkanäköistä kuvaustaan Suomea ympäröivästä lähihistoriasta. Mansikkapaikassa liikutaan Jyväskylän ja Moskovan välissä, Ukrainan sodan keskellä.

Tarkat esitystiedot löydät tästä linkistä: https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/mansikkapaikka
Tiivisotteinen Mansikkapaikka on ruumiillinen kokemus
Mika Myllyahon ohjaus on staattinen, joka ylläpitää käsikirjoituksen jännitettä läpi esityksen. Näyttämö on rajattu muovisuikaleilla, jotka tuovat mieleen teurastamon tai kylmän ruumishuoneen – paikan, jossa ruumis on objekti, jolla ei ole arvoa eikä omaa tahtoa.
Näyttämön keskellä on iso kontti, jonka kolme luukkua aukeavat tuon tuosta tarinan edetessä paljastaen näytelmän tapahtumapaikkoja. Reunimmaiset ’lokerot’ kuuluvat ensin Ruslanan (Maria Kuusiluoma) ja Keijon (Petri Liski) mansikkatilalle, josta tapahtumat käynnistyvät.

Ruslana on äitinsä Valentynan (Pirjo Luoma-aho) kanssa mansikkatilalla ja tavoittelee yhteyttä poikaansa Villeen (Otto Rokka) tuloksetta. Ruslanan ja Keijon toinen lapsi Alina (Wenla Reimaluoto) saapuu tilalle ja vyyhti alkaa purkautua.
Kontin keskimmäinen lokero paljastaa kauttaaltaan valkoisen, kylmän ja kalsean huoneen, jonka ainoat värinpilkahdukset ovat kokis-tölkit ja jalkapallo. Ne ovat maskuliinisuuden symboleita, asioita, jotka psykiatrin (Janne Reinikainen) mielestä puuttuvat potilaalta, eli Villeltä.
Ruslanan sisko Masha (Wanda Dubiel) kietoutuu lopuksi psykiatrin matkaan mukaan ja häpilemättömästi käyttää valtaansa hyväksi muiden kustannuksella.
Ville on moskovalaisessa eheytyssairaalassa äitinsä ja mummonsa lähettämänä. Psykiatrin henkisesti väkivaltaiset metodit Villen parantamiseksi on karua katseltavaa ja samalla näytelmä muistuttaa siitä tosiasiasta, että eheytyshoidot ovat vielä jollekin arkipäivää parhaillaan.

Varsinkin psykiatrin ja Villen väliset kohtaukset pureutuvat syvälle kehoon nostaen pintaan ahdistusta ja pahaa oloa, turhautumista sekä voimattomuutta tajutessaan, miten ajankohtainen näytelmä Mansikkapaikka on.
Näytelmän teemat vallankäytöstä ja juonittelusta jakautuvat tarinassa monitahoiseksi kokonaisuudeksi, joka paljastaa ihmisen kompleksisuuden. Näytelmä tuo raa’alla tavalla esiin vähemmistöstressin kokemuksen ja siihen liittyviä näkökulmia.
Otto Rokka tekee herkän ja monipuolisen roolityön
Villeä näyttelevä Otto Rokka tuo näyttämölle tasapainoisen, itsenäisesti ajattelevan, herkän ja vahvan seksuaalivähemmistöön kuuluvan roolihenkilön, joka on joutunut vasten tahtoaan eheytyssairaalaan. Rokan ilmaisussa ei ole mitään päälle liimattua tai stereotyyppistä vaan aitoa ihmetystä, epäuskoa ja tarkkakatseisuutta. Hän kehollistaa seksuaalivähemmistön kokemuksen sellaisena, kuin se on.
Ville joutuu psykiatrin käsittelyssä erilaisten psykologisten ja lääkinnällisten hoitojen testikappaleeksi, mutta hoito ei anna riittävää vastetta.

Hoidon lopputulos olisi psykiatrille mieluinen, jos vain Ville tekisi niin, kuin psykiatri haluaa.
Ville ei kuitenkaan toimi niin. Hän ei alistu, hän ei kumarra, hän ei nöyrry oman itsensä edessä.
Roolihenkilöiden kommunikointi on lähtökohtaisesti tummaa, virittynyttä ja jännitteistä. Jatkuva epävarmuus ja huoli tai toisaalta pelko paljastumisesta on roolihenkilöiden luona.

Näytelmässä erilaisten todellisuuksien yhteentörmäykset muistuttavat jatkuvasti arjesta, jossa elämme. Keskusteluyhteys on kadonnut, ollaan valmiita menemään eteenpäin toisten ihmisten kustannuksella ja uskotaan omaan ideologiaan niin vahvasti, että vauhtisokeus iskee päin kasvoja.
Näytelmän ensi-iltaviikolla Jyväskylän kaupunginhallituksessa käsiteltiin valtuustoaloitetta, jossa kiellettäisiin ”sukupuoli-ideologisen” sisällön käsitteleminen Jyväskylän kouluissa.
Aivan kuin Venäjällä: ”2020-luvulla homoista on tullut Venäjän perustelu sotatoimille ja miehityksille” kirjoittaa kirjailija Oksanen käsiohjelmassa. Lisäksi Oksasen kirjoituksessa mainitaan, että ”Venäjän korkein oikeus on julistanut viime marraskuussa kansainvälisen HLBT-liikkeen ääriliikkeeksi – eli terroristeiksi”
Mikäli jatkuvasti lisääntynyt syrjintä ja rasismi valtaa Suomessa tilaa on tulevaisuutemme suvaitsevaisuuden ja yhdenvertaisuuden osalta veitsenterällä.
Taspainoinen näyttämökuva
Lavastus perustuu näyttämöä kehystäviin muovisuikaleseinään ja isoon konttiin, joka on tarinan osalta olennainen elementti niin fyysisesti kuin laajemmassa merkityksessä. Lavastussuunnittelu on Eliisa Rintasen ja Mika Myllyahon käsialaa.

Ville Virtanen on luonut harmonisen valo- ja videotaiteen näyttämölle. Mielenkiintoinen yksityiskohta valojen terävän leikkauspinnan liudentumisessa pehmeään reunaan voi olla tekninen huomion siirtäminen toiseen tilanteeseen.
Tämä voi olla ylitulkintaa, mutta jäin miettimään viittausta henkilöhahmojen suhteisiin. Esimerkiksi Ruslanan ja Keijon suhde on välillä terävää ja jota aina pehmitellään. Asiat eivät etenisi, jos niitä käsiteltäisiin mustavalkoisesti, veitsellä leikaten. Keskustellen, neuvotellen ja ratkaisukeskeisesti edeten lopputuloksesta voisi tulla paljon parempi.
Väkevä, vaikuttava ja piinaava Mansikkapaikka on kokonaisuudessaan teos, joka jää teatterihistorian lehdille ajankohtaisuudellaan ja tarkkanäköisyydellään. Vaikka näytelmän loppu on onnellinen, ei se riemuitse tai hurraa. Se jättää jäljen kehoon, joka jää pinnan alle kytemään.
Lippu saatu. Kuvat Mitro Härkönen / SKT