Voiko teatteriesitys käsitellä suomalaista historiaa tällä tavalla? Suomalaisilla näyttämöillä nähdään usein erilaisia kuvauksia menneestä ja historiallisista tapahtumista. Osa esityksistä on fiktiivisimpiä, kuin toiset ja osassa käsitellään menneisyyttä tarkemmalla tasolla.
Historian esittämisessä näyttämöllä on kuitenkin tärkeä rooli esimerkiksi yhteisöllisyyden ja kansakunnan keskinäisen siteen muodostumisessa.
Kolikon kääntöpuolella voidaan nähdä toisaalta valta ja vastuu: miten tapahtumia esitetään uudelleen?
Millaisia muistoja näytelmä nostaa pintaan? Kenen tarinaa kerrotaan ja miten? Kuka tarinan kertoo ja miksi? Kenen äänet jäävät paitsioon? Mitä näytelmällä halutaan sanoa ja millaisen leiman sen toivotaan jättävän katsojan sieluun?
Artikkelissani käyn läpi sitä, millä tavalla historiallisia aiheita käsitellään suomalaisen kansallisnäyttämön juhlavuotena, jatkuvasti muuttuvassa maailmanpoliittisessa tilanteessa, jossa epävarmuus ja uhka on hiipinyt mielen sopukoihimme pikkuhiljaa. Voiko teatteriesitys käsitellä suomalaista historiaa tällä tavalla?
*lippu saatu
Kansallisteatterin Ensimmäinen tasavalta nostaa esiin merkkihenkilön unohdetun tarinan
Suomen Kansallisteatterin näyttämöllä juhlitaan teatterin 150-vuotista historiaa juhlanäytelmällä Ensimmäinen tasavalta. Esityksen on käsikirjoittanut ja ohjannut talon pääohjaaja Esa Leskinen.
Näytelmä kertoo Suomen demokratian alkumetreistä, siitä, miten eri ryhmien omat agendat ja tavoitteet taistelevat keskenään sekä siitä, miten ensimmäinen presidentti K. J. Ståhlberg omalla rauhoittavalla tavallaan ratkaisee vaikeitakin asioita.
Dokumenttiteatteri historiankerronnan välineenä
Dokumenttiteatteri on saanut alkunsa Berliinin Volksbühnesta 1920-luvulta. Lähempänä 2000-luvun alkua dokumenttiteatterin ominaispiirteeksi oli muotoutunut tarinan kertominen mikroperspektiivistä katsoen eli toisin sanoen jonkin laajemman tarinan tai yhteiskunnallisen tapahtuman kertominen yksilön tai yhteisön näkökulmasta katsottuna.
Dokumenttiteatterille ominaista on myös se, että se on riippuvainen historian tapahtumista ja varsinkin lähdeaineistoon tallennetuista asioista.
Käsikirjoitusta tehdessä käsikirjoittaja tutustuu laajaan määrään lähdeaineistoa ja valikoi sieltä tarinan kannalta mielenkiintoiset tapahtumat ja muodostaa oman käsityksensä tapahtuneista asioista.
Dokumenttiteatterin tekijöitä velvoittaa eettisesti Leopold von Ranken ohje kuvata menneisyyttä niin kuin se oikeasti oli ollut.
Lähde: Eurooppalaisen teatterin historiaa
Kun historiallisia tapahtumia esitetään näyttämöllä, on väistämätöntä tarkastella kriittisesti sitä, mitä näyttämöllä nähdään.
Näyttämöllä esitettävä todellisuus historiasta on aina käynyt läpi valikoimisprosessin, jossa jotain lähdemateriaalia on jätetty pois näytelmästä, sillä kaikkea tapahtuneita nyansseja ei voida lähdemateriaaleista saada irti.
Lisäksi se, että lähdemateriaaleista koottu käsikirjoitus muuttuu eläväksi näyttelijäntyön kautta, on prosessi, jolloin esityksen kudokseen tulee lisää kerroksia suhteessa todellisiin tapahtumiin.
Sinua voisi kiinnostaa myös: Löysin vihdoin itselleni sopivan äänikirjapalvelun
Lähdemateriaaleista näytelmäksi – voiko teatteriesitys käsitellä suomalaista historiaa tällä tavalla?
Ensimmäinen tasavalta -näytelmän lähdeluettelo on pitkä. Se koostuu arkistolähteistä, painetuista lähteistä, muistelmista ja kirjallisuudesta, lehdistöstä sekä tutkimuskirjallisuudesta.
Lähdearkistot ovat laaja-alaisia ja tuntuu siltä, että niitä on ristivalotettu laajalla otannalla.
Kun joku mielenkiintoinen lähde löytyy, on sen todenmukaisuus tarkastettava usealla muulla lähteellä eri näkökulmista: onko asia tosiaan niin, kuin se tässä lähteessä mainitaan?
Kansallisteatterin juhlanäytelmän taustoittava tutkija on historian väitöskirjatutkija Aleksi Ahtola, joka yhteistyössä pääohjaaja Leskisen kanssa ovat kartoittaneet esityksen lähdemateriaalit. Kansallisteatterin blogissa Ahtola kertoo yhteistyön olleen hedelmällistä Leskisen kanssa.
Olen melko varma, että tämä esitys kertoo tarkan ja todenmukaisen tarinan suomalaisen demokratian alkumetreiltä, sillä sekä ohjaaja että taustoittava tutkija ovat tehneet vaikuttavan taustatyön lähdemateriaalien parissa ja heidän yhteinen kiinnostuksensa historiaa kohtaan on vahvaa.
Voiko teatteriesitys käsitellä suomalaista historiaa tällä tavalla?
Arkistolähteitä on käytetty niin paljon, että kyseessä on varmaankin näytelmäkirjallisuuden arkistolähteiden Suomen ennätys.
Kansallisteatterin blogi
Ohjauksessa voidaan havaita brechtiläistä otetta
Esityksen tarinan keskiössä on siis Suomen ensimmäinen presidentti, K.J.Ståhlberg, jota esittää Vesa Vierikko. Hän ei kuitenkaan ole se, joka tarinaa kertoo, vaan hänen puolisonsa Ester Ståhlberg, jota esittää Kristiina Halttu.
Halttu peilaa ja kommentoi puolisonsa elämän käännekohtia ja ristiaallokkoa rauhallisen määrätietoisesti ja välittää viisasta sekä huolehtivaa läsnäoloa ympäröivissä tilanteissa.
Haltun esittämän Ester Ståhlbergin sanat uppoavat yleisöön kuin kuuma veitsi voihin. Hänen läsnäolossaan on jotain kiehtovan maagista sekä mystistä ja hänen kauttaan näytelmän useat eri aikatasot nivoutuvat yhteen.
Halttu puhuttelee yleisöä suoraan ja kertoo faktoja tapahtumista
Näyttämöllä nähdään isoja valkokankaita, joihin heijastetaan yksityiskohtaisia tietoja historian tapahtumista, sieltä voidaan nähdä myös näyttämötapahtumia lähietäisyydeltä, kun videokuvaajat kuvaavat neuvottelupöydän jäseniä ja se nähdään valkokankaalta ”suorana”.
Lavastussuunnittelija Kati Lukka on luonut näyttämölle sujuvasti vaihtuvat näyttämökuvat, jotka liudentuvat moneen eri tapahtumapaikkaan ja tilanteeseen. Brechtiläiseen teatteriestetiikkaan kuuluu eräänlainen hiomattomuus, jossa ei pyritä saavuttamaan täydellisesti viimeisteltyjä asioita.
Niiden luonne muistuttaa siitä, että kyseessä on teatteriesitys, joka ei pyri olemaan totta.
Näyttämöllä nähdään erilaisia materiaaleja, pintoja, muotoja, laskeutuvia kankaita sekä läpinäkyviä seiniä, joista heijastuu mielenkiintoisesti näyttämöllä olevien näyttelijöiden hahmot, ehkä jopa unenomaisesti.
Joona Pettersonin videosuunnittelu tukee näytelmän rakennetta, eikä ole irrallinen elementti esityksen kudoksesta. Videomateriaali on pääosin mustavalkoista, mutta tietyissä tilanteissa vihreä väri välähtää eri muodoissa näyttämöllä: videolla, kankaissa tai valosuunnittelussa.
Toistaako historia itseään juuri parhaillaan?
Vaikka esitys sijoittuu 1884–1952 väliselle ajanjaksolle, niin monia yhtymäkohtia nykyiseen maailmantilanteeseen tarjoutuu yllättävälläkin tasolla. Esitys tuo esiin ajatuksen siitä, kuinka veitsen terällä asiat voivat joskus olla – varsinkin kun demokratia on vasta syntymässä, tai sitä ei ole.
Voiko yksi joukko ihmisiä kabinetissa päättää siitä, miten yhteiskunnassa tai pahimmillaan koko maailmassa, voi käydä?
Näyttämöllä nähdään taistelua siitä, kuka on kenenkin puolella ja millaisia agendoja kullakin ideologialla on. Ja nähdään myös se mihin se johtaa.
Väistämättä käy mielessä sellainen ajatus, että elämmekö me parhaillaan maailmassa, jossa pienetkin harha-ajatukset voisivat viedä meidät sellaiseen tulevaisuuteen, jota meistä kukaan ei varmastikaan toivo.
Näytelmässä Ester Ståhlberg lausuu tulevaisuuteen viittaavat, toivoa herättävät loppusanat ja laulaa kauniin viimeisen laulunsa, ennen kuin hän häviää ikuiseen valkeuteen. Tarkasti en niitä sanoja muista, mutta se, mitä nuo sanat saivat aikaan minussa, jättivät syvän jäljen.
Hän puhui rauhasta ja yhteisöstä, toisten ymmärtämisestä.
Jos me ihmiset ajattelemme vain itseämme, jos polarisoituneet ajatukset määrittävät ja vallitsevat keskusteluissa ja jos me emme pyri ymmärtämään myös hankalalta tuntuvia ajatuksia, on vaikea ajatella, millainen tulevaisuus on tulossa.
Yhtenäinen side vaikeiden aikojen vallitessa on äärimmäisen tärkeää.
Vaikuttavaa ja monipuolista näyttelijäntaidetta
Näyttämöllä nähdään joukko suomalaisen teatterin kärkikastia. Aiemmin mainitut Vierikko ja Halttu esittävät Ståhlebergeja läpi näytelmän, mutta muut näyttelijät vaihtavat hahmoa tuon tuosta. Myös maskeeraus-, puvustus- ja kampaustiimi tekee suuren, mutta piiloon jäävän työn, kun viiksiä, peruukkeja ja vaatteita vaihtuu hahmojen myötä.
Käsiohjelman mukaan hahmoja on listattuna n. 70 ja näyttämöllä nähdään 13 näyttelijää.
Näyttämöllä nähdään Eino Heiskanen, Katariina Kaitue, Esa-Matti Long, Taisto Oksanen, Jukka Puotila, Sari Puumalainen, Antti Pääkkönen, Helena Vierikko, Erik Rehnstrand/Matti Pollari sekä Jaan Poldsam/Jetro Uotinen.
Lue tarkat esitystiedot tästä: https://www.kansallisteatteri.fi/esitys/ensimmainen-tasavalta
Kansallisteatterin juhlavuoden näytelmänä nähtävä Ensimmäinen tasavalta luo toivoa ja uskoa siihen, että yhteistyöllä, humanistisella ja lämpimällä otteella selviämme vaikka minkälaisista koettelemuksista tahansa.
Musiikki kertoo omaa tarinaansa historiasta
Näyttämöllä nähdään muusikko ja musiikkien säveltäjä Jussi Tuurna, joka soittaa näyttämöllä livenä taustoittavaa pianomusiikkia*.
Monesti tuntui siltä, että musiikki kertoi omaa tarinaansa näyttelijöiden taustalla ja välissä. Tuurnan tapa kuunnella herkästi näyttelijöitä ja rytmittää soittoaan heidän rytminsä kanssa, antoi esitykselle jotain sellaista, joka loi esityksen kokonaisrakenteen tuntumaan todella sujuvaksi.
*(Älä ymmärrä vaan väärin, musiikki on isossa osassa näytelmää, ja ei missään nimessä ole mitään taustamusiikkia.)
Muistathan myös, että Kansallisteatterin saman illan liput on -50%!
